Tänä kesänä penkkiurheilija on joutunut pelaamaan parasta peliään ja todella löytää itsestään kestävyyden, intohimon ja parhaan tuloskunnon: on ollut jalkapallon ja yleisurheilun EM-kisat, Rion olympialaiset, valtakunnalliset palloilusarjat ja nyt vielä jääkiekon World Cup.
Kun pääsee seuraamaan taistelua ja kilpailua aivan maailman absoluuttisella huipulla ja urheilun herättämät tunteet ja kipinät sinkoilevat täysillä, niin urheilun hienous ja ainutlaatuisuus nousevat esiin: jokaisella on oma mielipiteensä ja tieto, miten päästäisiin parempiin tuloksiin. Epäonnistujat lytätään ja valmennussysteemit kyseenalaistetaan.
Huippu-urheilu on tuloslaji, ja isossa kuvassa kylmä tulosfakta on, että menestystä ei ole tullut niin kuin Suomen menestysnälkäinen kansa haluaa. Jalkapallokisoihin ei oltu edes lähellä päästä osallistumaan, ja olympialaisiin lähinnä osallistuttiin.
Keskusteluissa on tartuttu siihen, että miksi, mihin, miten ja kuinka paljon rahaa ja aikaa satsataan. Pitäisikö keskittyä vain muutamaan painopistelajiin vai uskoa monipuolisuuteen? Ovatko meidän valmennusmetodit ja valmentajat tarpeeksi laadukkaita ja toisaalta ovatko meidän urheilijat tarpeeksi motivoituneita puskemaan läpi raskaan harjoitusprosessin? Mikä on se prosessi ja meidän kulttuurinen tapa optimoida tulokset?
Syviä kansan rivejä harmittaa jo nyt, että urheiluun on satsattu paljon rahaa ja resursseja: Suomen olympiakomitea on asettanut Mika Kojonkosken johtamaan huippu-urheiluyksikköä hyvällä fiiliksellä. Eri lajiliitoissa on tarkennettu strategioita ja keskusteluissa ja paneeleissa yritetään muistaa urheilijoita ja heidän kehityspolkujaan – keskiössä päivittäinen tekeminen.
Vastauksia on monia niin kuin lajikirjoa. Tiedän vahvasti, että meillä on tarpeeksi lahjakkaita urheilijoita. Valitettavasti meidän valmennus tai valmennusresurssit eivät tietyissä urheilijapolun vaiheissa ole vain yksinkertaisesti riittävän tehokkaita maailman huipulle. Tiedän myös, että meillä on liikaa lahjakkaita urheilijoita, jotka valitsevat varmemman ja turvallisemman tien menestykseen opiskelun ja työelämän kautta.
Ja tiedän myös, että me tuhlaamme rahaa ja resursseja raskaaseen byrokratiaan ja urheiluhallintoon, kun viisaampi vaihtoehto olisi satsata urheilijan päivittäisen olotilan helpottamiseen palkkaamalla ihmisiä ja tukitoimia, jotka ovat läsnä urheilijan joka hetkessä, päivittäisessä tekemisessä.
Meidän ongelma on hyvin selvä: Joka ainoassa urheilevassa maassa, eli käytännössä joka maassa, mietitään, kehitetään, kokeillaan, miten revitään paras irti omasta potentiaalista.
Tämän kaiken keskellä meidän on hyvä muistaa ja urheilutermein ottaa pieni aikalisä. Me kyllä teemme täällä laadukkaita asioita. Teemme oikeita, mutta joskus vähän poukkoilevia korjausliikkeitä.
Meillä on hyviä valmentajia ja urheilijoita ja alamme ymmärtämään olosuhteiden merkityksen päivittäisessä tekemisessä ja kehittymisessä, mutta niin tehdään valitettavasti myös jokaisessa muussa maassa potenssiin kymmenen: Eli kun me menemme eteenpäin, muissa maissa mennään korkoa koron päälle karkuun.
Rauhaa!
Simo Valakari
Kirjoittaja on SJK:n päävalmentaja.