Tyko Brahella oli 1500-luvun loppupuolella ongelma. Hänen havaintonsa ja laskelmansa sopivat huonosti vallitsevaan käsitykseen, jonka mukaan Aurinko kiertää Maata. Vaihtoehtoinen lähestymistapa oli ilmiselvästi tarpeen, joten aurinkokeskeinen malli alkoi vaikuttaa houkuttelevalta.
Brahen pappistuttavat luultavasti innostuivat näkemyksestä niin, että esittivät kaksi omaa vaihtoehtoaan kaikkeuden rakenteelle: 1. Aurinko kiertää Maata. 2. Aurinko kiertää Maata ja Tyko Brahe pistetään viralta, ehkä jopa kuolee kiljuen.
Brahe piti vastaesitystä varteenotettavana ja ryhtyi tarkentamaan malliaan. Lopullisessa muodossaan se meni näin:
Kaikki planeetat paitsi Maa kiertävät Aurinkoa. Maa pysyy paikallaan ja koko aurinkokunnan juhlallinen sirkus kiertää sitä.
Kirkonmiesten mielestä näkemyksessä alkoi olla järkeä.
On vaikea sanoa, uskoiko Brahe oikeasti malliinsa, vai ajatteliko hän lähinnä uraansa ja terveyttään. Voi tietysti olla, että hän itsekin todella luotti viime kädessä kirkon auktoriteettiin, vaikka oma silmä ja järki sanoivat muuta.
Joka tapauksessa Brahen malli jäi historiaan esimerkkinä eräästä inhimillisen tiedon sitkeimmästä periaatteesta: ”niin se on, kun siltä laitetaan näyttämään”.
Vastaava esimerkki seuraavalta vuosisadalta: Ranskalaiset kielitieteilijät yrittivät 1600-luvulla kuumeisesti ymmärtää, miksi maailman kielistä juuri ranska kuvasi todellisuutta kaikkein täsmällisimmin.
Todisteet olivat vastaansanomattomia. Noviisikin tiesi, että pelkästään jonkin lauseen kääntäminen ranskaksi häivytti muita kieliä vaivaavat epämääräisyydet ja teki tekstistä kirkkaan.
Vastaus mysteeriin tuli vuonna 1669, kun Louis Le Laboureur huomasi, että ranskan kielessä sanat tulevat ”täsmälleen samassa järjestyksessä kuin ihmisen ajatukset”.
Jokainen ranskalainen saattoi testata väitteen paikkansapitävyyttä sydämessään ja, mon Dieu, tottahan se oli.
Tällaisia esimerkkejä löytyy historiasta yllin kyllin. Niille on vapauttavaa naureskella, sillä ne tarjoavat meille mahdollisuuden pitää itseämme erehtymättöminä.
Järkevämpää on kuitenkin suhtautua menneisyyden kehäpäätelmiin hyvin nöyrästi. Tähti- ja kielitiede ovat Brahen ja Le Laboureurin ajoista kehittyneet huimasti, mutta yksi historian opetuksista on, että ihmiskunnan sokeat pisteet eivät aina niinkään katoa, vaan lähinnä siirtyvät. Kun jotakin ymmärretään poikkeuksellisen hyvin, jotakin muuta voi jäädä poikkeuksellisen iloisesti ymmärtämättä.
Brahen ajan ihmisille oli selvää, että jos jokin nyt on totta, niin se, että Maa on kaikkeuden keskipiste. Hajanaiset soraäänet kuuluivat tahoilta, jotka jostakin syystä edelleen jaksoivat lukea Kopernikus-nimisen päivystävän dosentin kirjoituksia.
Kun tuon ajan ihmisen varmuutta oikein pohtii, tekee mieli tehdä ajatuskoe. Mikä meidän mielestämme on kaiken keskellä? Ihmisen elämässä? Yhteiskunnassa? Jopa kaikkeudessa?
Jo yhden päivän tiivis mediaseuranta luultavasti tarjoaa lahjomattoman vastauksen.
MARKO HAUTALA