Kävin kulttuurinäyttämö Ritzin Horrofest-tapahtumassa katsomassa yhden teini-ikäni suosikkielokuvista eli John Carpenterin The Thing -kauhuklassikon vuodelta 1982.
Olen nähnyt sen niin monta kertaa, että osa repliikeistä tulee ulkomuistista, mutta vanhan elokuvateatterin puitteet toivat kokemukseen oman hohtonsa. Kun alkutekstit lähtivät käyntiin, saattoi hetken samaistua niihin, jotka aikoinaan näkivät The Thingin ensimmäistä kertaa suurella kankaalla.
Kuulun VHS-sukupolveen, joten elokuvateattereiden kirkkain kultakausi oli omassa lapsuudessani jo himmennyt. Uutuudet piti kuitenkin käydä katsomassa Gloriassa tai Adamsissa.
Etenkin Glorian muisto on säilynyt vahvana. Juhlava sisäänkäynti näytti valtavalta, ja portaita noustessa oli usein mukana lisäjännitystä, päästäisikö ovimies alaikäiset rääpäleet sisään.
Indiana Jones ja tuomion temppeli onnistui vasta toisella yrittämällä, kun isä tuli mukaan. Jedin paluunkin kanssa teki tiukkaa. Iäkäs lipunrepijä torppasi poikaporukan ovelle ja epäili, ettei ikä riitä.
Ei siinä paljon vastaankaan ollut sanomista. Hetken meitä kovisteltuaan mies alkoi kuitenkin heltyä. En tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt, mikä miehen mielen muutti. Ehkä lapsosten naamoilta huokuva pettymys oli liikaa. Lopulta hän repäisi liput ja käski ääni sortuen meitä menemään sisään.
Ritzin onni on ollut, että paikka on suojeltu ja säilynyt ennallaan. Vanha Gloria, jota valmistumisvuotenaan 1937 ylistettiin yhdeksi maan hienoimmista elokuvateattereista, purettiin vuonna 1986. Edes tyylikästä funkkissisäänkäyntiä ei säilytetty, sillä 1980-luvun arkkitehdit tiesivät, että rumat laatikot karaisevat sielua.
Minua vanhemmat muistavat ajan, jolloin Palosaarellakin oli oma elokuvateatterinsa.
Teknologinen kehitys on nakertanut alaa monesta suunnasta, mutta valkokangas pitää sitkeästi pintansa. Kun katsoo elokuvaa suuressa, hämärässä salissa muiden ihmisten keskellä, tilanteessa on yhteisöllistä rituaalinomaisuutta, joka on hankalasti toistettavissa muualla.
Hyvällä onnella elokuvateatterissa voi kokea myös jotakin poikkeuksellista.
Korona-aikana kävin katsomassa Saint Maud -nimisen taidekauhuelokuvan. Olin ainut ihminen suuressa salissa. Jossakin vaiheessa ympäröivä tyhjä tila alkoi tuoda siinä määrin lisätehoja, että koin pitkästä aikaa teini-iästä tutun reaktion, jossa kauhuelokuva saa ihon kihelmöimään päästä varpaisiin. Siihen ei Netflix pysty.