Vaasa ei tue tasa-arvoisesti asukkaidensa hyvinvointia. Se on surullista todeta.
Eläimet ovat kuin punainen vaate hienostuneessa kaupunkikuvassamme. Ensin vietiin hevosilta ravirata, ja vuosien ajan on Vaasan kissatalo ja siitä vastaava yhdistys taistellut olemassaolostaan. Kysyä sopiikin, kuinka moni yhdistys on tuonut yhtä paljon iloa koteihin? Onko meillä oikeus tuomita toistemme harrastuksia oman mielemme mukaan? Endorfiinit syntyvät pulahdellessamme hyisessä avannossa tai silitellessämme suloisen pehmeää kissaa.
Mihin kissataloa sitten tarvitaan? Yleensä lapset pitävät eläimistä, ja niitä hoivatessa syntyy tunneäly kuin itsestään, tärkeä voimavara elämää varten.
Eräänä iltana, kun pitelin makeasti nukkuvaa Topi-kissaa sylissäni kuului pienen pojan pyyntö viereiseltä penkiltä: ”Voisitko nostaa sen mun syliin, haluaisin niin pidellä kissaa”. Niin Topi jatkoi makeita uniaan onnellisen pojan sylissä. Tapasin myöhemmin tämän nyt jo varttuneen pojan ja kysyin häneltä, vieläkö hän muistaa sen nukkuneen Topin? Hän vastasi oitis hymyillen: ”Eihän sellaista voi millään unohtaa”.
Hyvät vallan kahvassa olevat, älkää aliarvioiko eläinystävien toimintaa, vaan auttakaa eteenpäin, sehän on mitä parhainta terapiaa terveen yhteiskunnan hyväksi.
Mitä sinä vastaisit ovensuussa arasti kyselevälle lapselle: ”Onko teillä niitä sylikissoja?”
Miukumauku