Kyse on tietysti suomalaisen demokraattisen työväenliikkeen suuri johtaja ja valtiomies Väinö Tanner (1881–1966). Hänen johdollaan sosialidemokraattinen puolue nousi katkeran sisällis/vapaussodan jälkeen yhdessä Kyösti Kallion johtaman maalaisliiton kanssa maamme johtavaksi poliittisen vallan käyttäjäksi.
Tanner oli mies, jonka johdolla sosialidemokraatit hylkäsivät kommunismin ja kääntyivät parlamentaarisen kansanvallan vankkumattomaksi kannattajiksi. Tannerin ja Kallion yhteistyön tuloksena meille saatiin voimakas, parlamentarismiin sitoutunut valtion johto, joka kykeni yhdistämään kansan kestämään toisen maailmansodan myrskyt, joissa me taivuimme, mutta emme taittuneet.
Kansanvaltainen demokratia oli ja on edelleenkin osoittautunut kestäväksi ja kyennyt vastustamaan sekä kotoisia että ulkoisia yrityksiä kaataa kansanvalta.
Bolsevikit Venäjällä tai natsit Saksassa eivät voineet sietää demokraattisesti hallittua yhteiskuntia ja vaikka molemmat mainitut olivat pinnallisesti katsottuina toistensa vastakohtia, niitä yhdisti hillitön viha kansanvaltaista hallintojärjestelmää kohtaan.
Väinö Tanner oli ratkaisevassa roolissa siinä, ettei kumpikaan äärisuuntaus saavuttanut merkittävää poliittista vaikutusvaltaa Suomessa – siitä johtui mainittujen veridiktaattoreiden patologinen inho Tanneria kohtaan. Niin kommunismi kuin natsismi perustuivat diktaattorin absoluuttiseen valtaan, joka rankaisi pienintäkin niskurointia ampumalla niskuroijan.
Sodan hävinnyt natsismi on aikalaisten ja jälkipolvien ankarasti tuomitsema ja saa ollakin. Niin kauan kuin valtio nimeltä Neuvostoliitto eli ja hengitti, yritettiin meilläkin puolustella kommunistista järjestelmää nk. suomettumisen hengessä. Vasta neukkulan sortuminen omaan mahdottomuuteensa avasi useimpien silmät – kiihkouskovaiset ovat säälittävyydessään toinen juttu. On tietysti makuasia, kumpaa diktatuuria pitää pahempana, mutta ammutuksi tulleen näkökulmasta ei ole juurikaan eroa, ampuivatko kommunistit vai natsit hänet.
Tanner sai maksaa toiminnastaan Suomen ja sen kansan kovan hinnan. Hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynniksi nimetyssä oikeuden irvikuvana kootussa tuomioistuimessa sotaan syyllisenä viideksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen.
Tanner oli myös etevä talousmies. Hänen usein toistamansa ohje kuului: ”Köyhän paras turva on hyvin hoidettu valtiontalous.” Inflaatio ja devalvaatio olivat hänelle kirosanoja.
Tämän päivän mielenkiintoinen kysymys onkin, uskooko joku, että Antti Lindtman lähtisi eduskuntavaaleihin mottonaan Tannerin iskulause ”köyhän paras ystävä on hyvin hoidettu valtion talous”?
Itse en siihen jaksa uskoa. Uskon pikemminkin, että demarit lähtevät vaaleihin iskulauseella ”lisää sosiaalietuuksia – velaksi”!
Muuten olen sitä mieltä, että jos Suomi tunnustaa Palestiinan, on velvollisuutemme myös tunnustaa Moldovasta itsenäisyyteen pyrkivä Transnistria – tykkääpä Venäjä siitä tai ei
Matti Jaakkola
varatuomari
Mustasaari