Kirkolla on aika erikoinen avioliitto-ongelma, mutta mielestäni varsin pieni verrattuna niihin parisuhdeongelmiin, joita sote, poliisi ja oikeuslaitos kohtaavat työssään. Kirkko kipuilee vielä avioliiton määritelmän parissa.
Evl. piispat, yhtä lukuun ottamatta, päätyivät kahteen avioliiton määritelmään. Yksi on naisen ja miehen muodostama liitto ja toinen on kahden ihmisen sopima liitto. Minusta mies ja nainenkin ovat yhdessä kaksi ihmistä.
Kirkon sanastosta: ”Ihmisarvo tarkoittaa kaikilla ihmisillä olevaa yhtäläistä ja luovuttamatonta arvoa. Kristinuskon mukaan jokainen ihminen on Jumalan luomistyönä arvokas riippumatta hänen ominaisuuksistaan tai saavutuksistaan.”
Jumalahan on luonut meidät erilaisiksi identtisiä kaksosia keskenään lukuun ottamatta. Kuitenkin niin vähän erilaisiksi, että kaikki olemme ihmislajia homo sapiens. Muista lajeista ei ole jäljellä kuin kalloja ja muita luita.
2 000–3 000 vuotta sitten kirjoitettuun Raamattuun viitataan edelleen, vaikka uskontunnustuksessa ei vannota uskoa Raamatun kirjoittajiin lainkaan. Eikä Jumala ole lopettanut puhumista ja kuuntelemista, jos vaan niin uskoo. Isä meidän -rukouskin lähetetään suoraan Jumalalle. Jumalan ja ihmisten väliin pyrkii vaan asettumaan kaikenlaisia ”operaattoreita”, että kuinka on oikea tapa uskoa ja miellyttää Jumalaa.
Valitettavasti kirkkokaan ei vaan pysty antamaan Jumalan silmien edessä siunatulle avioliitolle kestotakuuta. Noin puolet avioliitoista kariutuu.
Valtaosa avioliittolaista koskeekin yhteiselämän lopettamiseen ja avioliiton purkautumiseen liittyviä toimia. Niihin kuuluvat muun muassa puolisoiden oikeussuhteet, omaisuuden ositus, kansainväliset koukerot ja viattomista lapsista huolehtiminen.
Lähes aina, kun puhutaan eri kansanryhmien toimeentulon vaikeudesta, niin mainitaan lapsiperheet ja erityisesti yksinhuoltajat. Kun vielä sodalla ja ilmastonmuutoksella pelotellaan, niin varmaan moni harkitsee, että onko lapsen etu syntyä tällaiseen maailmaan lainkaan.
Markus E. Myllymäki
Vaasa