Minä, joka olen (hyvinvointi)alueen ruohonjuuritason puurtaja. Olen ollut omassa perustehtävässäni kaksi vuosikymmentä. Olen syventänyt osaamistani ja halunnut oppia uutta. Tarkoituksenani olisi jatkaa vielä vuosikymmen. Olen ollut hyvillä mielin tuon kaksi vuosikymmentä. En ole enää, hyvillä mielin ja tulevaisuus näyttää ankealta.
Ymmärrän taloudellisen katastrofin, joka vaivaa, ei vain E-P:n (hyvinvointi)aluetta, myös monia muita vastaavia alueita. Syitä ja seurauksia taloudellisten resurssien käytöstä, jonka maksuhenkilöksi kaltaiseni ruohonjuuritason puurtaja on nyt ajautunut.
En enempää nyt puhu potilaista, joiden on enenevässä määrin kustannettava omaa hyvinvointiaan omalla ajallaan ja kustannuksillaan erinäisten E-P:n (hyvinvointi)alueen ”taloudellisten” eheytyksien vuoksi. Anteeksi sarkastisuuteni, tässä vaiheessa, mutta ei voi olla ajattelematta luonnollista poistumaa tapahtuvan sairastuneimpien osalta, joka keventää (hyvinvointi)alueen taloudenhallintaa omalla tavallaan.
Minä, arkinen puurtaja ja potilaiden kanssa läsnäolija, olen tehnyt työtäni myös sydämelläni. Työyhteisöni on ollut tuki ja turva kokonaisuudessaan aina, tässä ja nyt. Ne haasteet, jotka ovat työnkuvaamme värittäneet, ovat juuri em. vuoksi olleet hallittavissa. En tarkoita pelkästään potilaiden suuntaan, enemmän meidän arkipuurtajien omaan jaksamiseemme nojautuen, meidän kollegiaalisuutemme voimavaraan.
Itse olen tahkonnut erinäisiä työtehtäviä jo ennen hoitohenkilöaikakauttani. Olen itse kokenut itselleni olevan parhaaksi juuri tuon joustavuuden työ ja vapaa-ajan välillä. Koen olevani tavallinen työtätekevä ihminen, joka jakaa samankaltaisen näkemyksen työstä ja vapaa-ajasta monien kaltaisteni kanssa.
Nyt tuo sisäinen työhyvinvointimme, työturvallisuus osana kokonaisuutta ja illuusio oman vapaa-aikamme sovittamiseen yhdessä työaikaamme on kokenut särön, jopa tuhon. Sen on aiheuttanut ”ylhäältä” tullut painostavuus, jossa (hyvinvointi)alueen taloudellinen tilanne pakottaa käskemään alaisiaan, perustyöntekijöitä, sokeasti nielemään muutoksia, ”ylempiensä” näkemykseen miten E-P:n (hyvinvointi)alue saadaan taloudellisesti kestävään tilaan.
Suuret, ”viisaat” E-P:n (hyvinvointi)alueen johtajamme ovat taloudellisiin syihin vedoten omassa jumaluudessaan käskyttäneet mm. yleiseen loma-aikaan muutoksia ja miten kesäsijaisten rekrytointi toteutuu.
En sano, että päätökset, mitä on tehty E-P:n (hyvinvointi)alueella olisivat olleet helppoja tehdä. Näen itse vain seuraukset omasta näkökulmasta. Itse jos hakisin esimerkiksi kesätöitä, en odottaisi kesän kynnykselle voisinko päästä E-P:n (hyvinvointi)alueen työtehtäviin. Haluaisin tietää kesätöistäni jo alkuvuodesta.
Itselleni, omassa mielessäni, kesäloma on 4 viikkoa. Olen kokeillut työelämäni aikana kaikkia mahdollisia versioita oman lomani toteuttamiseen. En sano, että 3 viikon aikana ei palautuisi, mutta ylijäävät viikon lomapätkät ovat pelkkää hengähtämistä, eivät palauttavaa lomaa. Anteeksi vain, yksinäköisyyteni, mutta minulle touko- tai syyskuu eivät ole Suomen kesälomakuukausia.
Minä ja monet muut kaltaiseni, odotamme kauhulla milloin ns. ”automaattinen” työvuorolistojen teko alkaa E-P:n (hyvinvointi)alueella. Joustavuus on kadonnut ja edelleen katoamassa. Tilalle on tullut ja tulemassa pakottaminen. Pohdin myös onko pelkkä raha, sen riittävyys tai vähyys, ainoa kriteeri, joka mahdollistaa laadukkaan hoitotyön. Ei ole, sen tiedän.
Väitän, että yleinen työhyvinvointi, työssä jaksaminen ja myös oma henkinen jaksaminen ei enää kanna kuten ennen. Perustyöni osaan edelleen ja teen sitä mielelläni. Potilastyö vain on osa kokonaisuutta, jossa hyvät asiat tukevat toisiaan. Joustamattomuus oman työaikansa hallintaan ei mahdollista potilaille parasta mahdollista hoitoa. Me hoitotyöntekijät kun olemme pelkkiä ihmisiä mekin.