Ei ollut enää montaa sellaista, jotka osasivat ikiaikaisen taidon, mutta 1980-luvulla Kuortaneen Lions Clubin jäsenet ehtivät juuri ja juuri.
Koko pohjalaiskulttuuriin vaikuttanut vanha mahtielinkeino ja Kuortaneen paikallisidentiteetin kulmakivi, tervanpoltto, oli jäänyt hiljalleen hiipuvaksi perinnetiedoksi. Tervaa oli poltettu Kuortaneella laajemmin viimeksi 1930-luvulla.
Mutta leijonia motivoi tervan suhteen sama tekijä, mikä kuortanelaisia talonpoikia jo 1700-luvulla: raha.
Klubi etsi keinoa varainkeruuseen ja rahaa toimintansa pyörittämiseen. Niinpä leijonat kääntyivät tervan puoleen. Tervan näytösluoteisen polton ympärille voisi järjestää Kuortaneella tapahtumia.
Klubilaiset etsivät käsiinsä vanhoja ihmisiä, joille tervanpolton tietotaito oli periytynyt vuosisatojen jatkumon kautta. Heitä oli vielä.
Leijonat oppivat. Mänty kolotaan, sitten odotetaan vuosi. Toinen koloaminen ja taas vuosi, kolmas koloaminen, lopulta kaato neljäntenä vuonna. Sitten pilkkominen, puut tervahautaan, maata päälle ja palamaan vajaaksi viikoksi. Ja niin sitä syntyy.
Hautamestarin manttelinperijä
– Tämä on mystinen juttu. Puita lastataan jumalaton kasa, se sytytetään – ja siitä tuleekin tervaa! Puut eivät pala roihahtaen pois, kuvailee Rauno Laitila.
Laitila on tervasiira – toisin sanoen hautamestari, eli tervanpolton päällysmies. Hän tietää parhaiten, kuinka tervaa poltetaan.
Muinoin kokeneet tervasiirat saattoivat kiertää kylästä toiseen valvomassa ja johtamassa hautojen polttoa. Vielä 1990-luvulla Etelä-Pohjanmaalla oli useampia tervasiiroja, mutta nyt ainakin Kuortaneen seudulla on vain yksi, Laitila arvelee: hän itse.
Laitila on itsekin käynyt tervasiiran ominaisuudessa Kauhavalla siirtämässä tervatietoa eteenpäin. Etelä-Pohjanmaalla on valtavasti vanhoja tervahautoja muistuttamassa maakunnan historiasta, mutta tervanpolton taitajat ovat harvassa.
Tervasiira, hautamestari – kuulostaa salaperäiseltä, mutta Rauno Laitila ei ole saanut kunniatehtävää vuosisatojen katkeamattoman sukujatkumon kautta.
– Menin mukaan Lionsiin 80-luvulla, sieltä se homma luiskahti minulle, Laitila sanoo vaatimattomasti.
Isä Martti Laitila on yksi klubilaisista, jotka olivat käynnistämässä polttoperinnettä uudelleen. Hän aloitti tervasiirana, kunnes rooli siirtyi pojalle.
Se, että Rauno Laitila on Etelä-Pohjanmaan ainoita tervasiiroja, saattaa ensi alkuun kuulostaa perinteen jatkumisen kannalta uhkaavalta.
Laitila on kuitenkin varma, ettei jatkumo ole hänestä kiinni.
Pohjanmaan musta kulta
Pohjalaiset ovat tervan kanssa tekemisissä nykyään enää lähinnä puuveneitä tervatessaan, tervantuoksuista shampoota käyttäessään ja tervajäätelöä syödessään.
Monelta saattaa unohtua, että tervalla ja pohjalaiskulttuurilla on erityinen yhteys toisiinsa. Se näkyy edelleen, vaikka tervan tuoksu on lakeuksilta jo kauan sitten haihtunut.
Punaiset kaksikerroksiset eli kaksifooninkiset talonpoikaistalot ovat erottamaton osa eteläpohjalaista maisemakuvastoa. Niiden syntyyn tervalla voi hyvinkin olla osansa.
1600-luvulta alkaen tervanpoltosta tuli suomalaisille rahanhankintakeino. Kauppa- ja sotalaivat Euroopan ja maailman merillä tarvitsivat tervaa pohjaansa, ja sitä saatiin Ruotsin valtakunnasta, Suomen alueelta.
Esimerkiksi Kuortaneen talonpojat polttivat tervaa ja kärräsivät sen Uuteenkaarlepyyhyn rannikon tervaporvareille, jotka myivät sen edelleen Tukholmaan.
Kun sisämaan talonpojat olivat tekemisissä rannikon tervaporvarien kanssa, rannikolta levisi sisämaahan kulttuurivaikutteita – ja tervarahaa.
– Kaksifooninkisia rakennettiin ensin kaupunkeihin, ja 1700-luvun loppupuolella ne levisivät Etelä-Pohjanmaalle. Luulisin, että siihen liittyy muoti-ilmiö. Jos tervarahoja ei olisi ollut, voi olla, että sellaisia taloja olisi vähemmän, arvelee Risto Känsälä, Kokkolan museon maakunta-amanuenssi.
Känsälä painottaa, että terva nosti pohjalaisten elintasoa merkittävästi ja monella tavalla.
– Naisille tuli värjättyjä kankaita ja silkkihuiveja. Miesten puolella kulutushyödykkeet levisivät, tuli tupakanpoltto ja piippu. Maaseudulla oli yllättävän varakasta väkeä 1700-luvun loppupuolella.
Känsälä pitää myös mahdollisena, että tervakaupalla oli välillistä vaikutusta pohjalaisten kansallispukujen syntyyn.
1700-luvun lopulla syntyneitä pohjalaisia kansallispukuja komistivat värjätyt kankaat, silkki ja raitakankaat, jotka luultavasti oli tuotu ulkomailta.
Tervalla oli vaikutuksensa myös lakeuksien muodostumiseen. Polttoa varten tarvittiin mäntyä, ja metsän kaataminen levitti lakeuksia.
Mänty laastaroi itsensä
– Komiasti helmeilee, Laitila sanoo pihkaisista männyn rungoista.
Polku kuortanelaisessa metsässä on johtanut aukiolle, jossa seisoo Laitilan arvion mukaan nelisensataa kolottua mäntyä.
Koloaminen on tervanteon ensimmäinen vaihe. Kasvavan männyn rungosta raavitaan raudalla kaarna pois, mutta puun pohjoispuolelle sitä jätetään kuitenkin kaistaleen verran, jotta puu saa nestettä sisäänsä. Tätä kämmenen levyistä kaistaletta sanotaan elämänlangaksi.
Kun kaarna on poistettu, mänty alkaa tuottaa runsaasti pihkaa paikatakseen haavansa.
– Minäkin olen käyttänyt pihkaa laastarina, Laitila vertaa.
Ensimmäisenä keväänä puu kolotaan noin kahden metrin korkeudelta, niin ylhäältä kuin koloaja yltää. Vuoden kuluttua tästä jatketaan noin 5–6 metrin korkeuteen, ja kolmantena keväänä puun runko paljastetaan niin korkealta kuin mahdollista.
Kolme vuotta ensimmäisen koloamisen jälkeen pihkaa täynnä olevat puut kaadetaan ja pienitään osiin tervahautaan latomista varten. Pihka on tervanteossa avainasemassa.
Sitten päästään polttamaan.
"Melkein eniten on ulkopaikkakuntalaisia"
Laakeaan, suppilomaiseen kuoppaan eli tervahautaan kasatut puut palavat maapeitteen alla yötä päivää noin vajaan viikon ajan, ja pikku hiljaa kuopan pohjalle syntyy tervaa, joka tihkuu putkesta ulos.
Polton ympärille voi järjestää monipäiväisen tapahtuman, kokonaisen tervaviikon. Kuortaneen Lions Club järjestää sellaisen joka kolmas vuosi.
Juuri se, ettei tapahtumaa järjestetä joka vuosi, voi olla tervaperinteen kannalta ratkaisevan tärkeää.
Vaikka Kuortaneen väkiluku on laskenut tasaisesti, Rauno Laitila arvelee kiinnostuksen tervanpolttoa kohtaan vain lisääntyneen viime vuosina. Hän arvioi tapahtuman kävijämäärän keikkuvan yli tuhannessa ihmisessä.
– Ja nuoria on paljon mukana, se on se pääasia.
– Pidän aina puheen tapahtuman avauksessa ja kysyn, kuinka moni on paikalla ensimmäistä kertaa. Aina heitä on paljon, tervasiira Laitila sanoo.
Hän uskoo, että tapahtuman järjestäminen liian usein söisi yleisön kiinnostusta.
Nyt sitä vaaraa ei ole.
– Moni katsoja jää haudan ympärille katsomoon yöksi seuraamaan polttoa, heillä on eväät mukana. Melkein eniten tapahtumassa on ollut ulkopaikkakuntalaisia.
Takaisin perinteiseen tervakattoon?
Tervanpoltto ei ole pelkkää näytöstä. Sen tuotteena syntyy satoja litroja tervaa – jota vieläpä kaivataan kipeästi.
Suomessa on nimittäin Kirkkohallituksen mukaan noin 300 paanukattoista kirkkoa, jotka on tehty tervatuista puupaanuista. Paanut täytyy tervata uudelleen muutaman vuoden välein, aivan kuten veneetkin.
Kirkko pelkää, että perinteiset tervatut paanukatot katoavat, sillä ne ovat kalliita huoltaa, Yle uutisoi tammikuussa.
Kattojen materiaalin vaihtaminen jättäisi loven suomalaiseen kirkkorakennuskulttuuriin.
Moni perinteikäs tervakattoinen kirkko, kuten Nurmonkin kirkko, siirtyi 1970-luvulla kreosootilla kemiallisesti kyllästettyyn paanukattoon. Kreosoottikattoa ei tarvitse tervata, mutta se ei näytä niin kauniilta kuin aito tervakatto.
Nurmon kirkon remonttia suunnitellaan paraikaa ja kuntotutkimuksia tehdään.
Seinäjoen seurakunnan kiinteistöpäällikkö Timo Mäen mukaan näyttää siltä, että osa katon paanuista joudutaan vaihtamaan uusiin. Mäki arvelee, että uudet paanut aiottaisiin jatkossa tervata. Eli palattaisiin juurille.
Seurakunta on jo varannut käyttöönsä nimenomaan Kuortaneen Terwaviikolla 2022 poltettua tervaa. Kotimaista tervaa on muualta vaikea hankkia.
– Ulkomaistakin tervaa on olemassa, mutta jotkut asiantuntijat ovat sanoneet, että se olisi heikompilaatuista, Mäki sanoo.
Mäki arvelee, että jos seurakunnan talous kestää ja se päättää jatkaa kattojen tervauksen perinnettä, pienempi tai suurempi osa kreosoottikatosta voisi tulevaisuudessa vaihtua taas aitoon tervakattoon.
– Aikaa on vaikea arvioida, mutta siihen saattaa mennä 10 tai 15 vuotta.
Se, kuinka kirkon katto huolletaan, päätetään syksymmällä pohjalta.
Tervasiiran vahdinvaihto saattaa koittaa pian
Rauno Laitila luottaa vahvasti siihen, että tervanpolton taito ei Kuortaneelta pääse katoamaan toista kertaa.
– Meidän ei tarvitse houkutella tähän ketään, tapahtuma ruokkii itse itseään, tervasiira sanoo.
Tervaperinteen onneksi LC Kuortane ei ole harmaantuva ukkoklubi.
– Klubin väki on nuorta, sopivan ikäistä porukkaa, ja tulokkaita on kovasti. Olen itse vanhimmasta päästä.
Laitila olisi jo valmis luopumaan tervasiiran tehtävästä – onhan hän ollut vastuussa tervanpoltosta jo 1990-luvulta asti.
– Klubilaiset sanovat, etten mihinkään voi lähteä. Mutta ei se niin voi olla. En saa olla kehityksen jarruna. Annan tehtävän seuraavalle heti, kun vaan halukkuutta löytyy, Laitila paljastaa.
Rauno Laitila ei aio tehdä tervasiiran vahdinvaihdosta isoa numeroa.
Hän on kiitollinen isänsä sukupolvelle, vanhoille tervamiehille, jotka pelastivat Kuortaneen tervaperinteen.
– Tuskin olisi mitään nyt, jos Lions Club Kuortane ei olisi jatkanut perinnettä.