Istun Vaasan kaupunginteatterissa odottamassa esityksen alkua. Paikalla on muutama aikuinen, mutta enimmäkseen yleisössä istuu lapsia. Aivan pienimmät eivät ole päässeet mukaan, sillä esityksen ikäraja on kuusi vuotta. Ikäraja voisi olla korkeampikin: sen verran pelottavaa porukkaa ovat ajattarat ja männiäiset.
Kysymys on tietysti Ronja Ryövärintyttärestä, Astrid Lindgrenin sadusta, josta olen nähnyt monia erilaisia versioita. Huomaan odottavani mielenkiinnolla millaisen tulkinnan kaupunginteatteri on Ronjasta tehnyt.
Se on edelleen yksi kauneimmista tarinoista, joita olen koskaan kuullut.
Ronja Ryövärintytär luettiin minulle ensimmäisen kerran viisivuotiaana. Selvisin hyytävistä männiäisistä ja kirkuvista ajattarista, sillä muu tarina vei täysin mukanaan. Halusin olla Ronja!
Kärtin isältäni piimäleiliä, puukkoa ja nahkaremmiä, mutta ensinnäkin isä meinasi tikahtua nauruun, ja toiseksi hän löysi vain muovisen hyppynarun nahkaremmiä korvaamaan. Piimäleilejä ei kuulemma enää valmistettu, ja puukkoa en missään nimessä saanut ottaa pihalle mukaan.
Tyydyin huokaisten kohtalooni. Sitten menin moneksi tunniksi yksin lähiön suurimpaan metsään, missä hyppelin Helvetinkuilun yli, kesytin villihevosia, sukelsin jokeen piiloon ajattaraa, kuuntelin Rutjankoskea, ja huusin keväthuutoa keuhkojeni täydeltä.
Vaikka en saanut puukkoa mukaani, sain kyllä mennä kokeilemaan, mihin rahkeeni riittivät.
En tiedä, miten nykypäivänä toimittaisiin vastaavassa tilanteessa. Saisiko viisivuotias mennä yksin metsään kokeilemaan, miltä tuntuu olla Ronja? Pistettäisiinkö sen sijaan Ronja-dvd pyörimään, tai ladattaisiin tablettiin Ronja-sovellus?
Jos Ronja-kokelas saisikin mennä metsään, pitäisi ainakin ottaa kännykkä turvaksi mukaan, ja betonisimmilla alueilla pitäisi etsiä karttapalvelusta paikka, jossa puita riittäisi metsäksi asti.
Ennen kaupunginteatterin esityksen alkua ehdin pelätä, että tarina on menty nykyaikaistamaan skeittilaudoilla, kännyköillä ja räppäämisellä. Onneksi tällä kertaa on kuitenkin uskallettu luottaa siihen, että lapset jaksavat katsoa yhden näytelmän ilman niitäkin.
Muuten Vaasan kaupunginteatterin Ronja on mukavan vaarallinen ja kaunistelematon. Ryövärit remeltävät, voimallisia sanoja käytetään, ja metsän olennot, ne ajattarat ja männiäiset, ovat juuri niin kammottavia kuin muistinkin. Tarinan hienointa antia on kuitenkin ehdottomasti Ronjan itsenäistyminen, se, miten hän kasvaa metsässä vanhempiaan viisaammaksi.
Kotimatkalla mietin, että nykyajan turvallisuudessa, tavoitettavissa olemisessa ja sovellusten avulla elämisessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Mutta jos lapsi ei koskaan pääse kokeilemaan omia siipiään, ei niitä voi koskaan kasvaakaan.
Arvelen myös, että lasten itsenäistymisessä sadut ja tarinat ovat avainasemassa. Niiden avulla syntyy aavistus uusista maailmoista, jotka ovat aivan toisenlaisia kuin se, missä itse elää.
Syntyy aavistus siitä, että voi pärjätä jossain muuallakin kuin omassa kotipihassa.
Voi pärjätä vaikka suuressa pelottavassa metsässä, niin kuin Ronja.
LAURA HILTUNEN