Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) julkaisi marraskuussa vuosittaisen arvionsa Suomen taloudesta, eikä tuota viestiä ollut helppo ottaa vastaan. Raportin ydin voidaan tiivistää näin: Suomen talous laahaa perässä, tuottavuus polkee paikallaan, yksityinen kysyntä on heikkoa – ja julkinen talous on menettänyt liikkumavaransa.
Sanat ”leikkaus” ja ”sopeutus” ovat poliittisesti latautuneita, mutta tosiasia on, että Suomen julkinen talous on ollut alijäämäinen jo pitkään. Kun IMF arvioi, että Suomen velkasuhde lähestyy jo tänä vuonna 90 prosenttia BKT:stä ja EU:n vakaus- ja kasvusääntöjen kipuraja alkaa häämöttää, kyse ei enää ole poliittisesta valinnasta – nyt on kyse välttämättömyydestä.
Siksi hallitus on joutunut sopeuttamaan taloutta jo kolmesti: ensin kuudella miljardilla eurolla hallitusneuvottelujen yhteydessä, sitten kolmella miljardilla syksyyn 2024 mennessä ja nyt vielä noin miljardilla lisää tänä syksynä.
Kukaan ei tee mielellään tällaisia päätöksiä. Ne vaikuttavat monien arkeen – palveluihin, etuuksiin ja investointeihin. IMF:n raportti tekee kuitenkin selväksi, että jos Suomi ei kykene uskottavasti hillitsemään velkaantumistaan, päätöksiä ei pian enää tehdä Helsingin hallitusneuvotteluissa – ne tehdään Brysselissä ja Washingtonissa.
IMF arvioi, että Suomen alijäämä on kasvanut 4,5 prosenttiin BKT:stä. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu on hidastunut ja yksityinen kysyntä lamaantunut korkeiden korkojen, epävarmuuden ja laskevien asuntohintojen seurauksena. Nämä ovat rakenteellisia ongelmia, joita ei voi ratkaista pelkällä julkisella elvytyksellä – päinvastoin, lainaraha vain lykkää ratkaisun löytymistä.
IMF:n suositus on selvä: Suomen tulisi sitoutua julkisen talouden uskottavaan vakauttamiseen, noin 0,5 prosenttia BKT:stä vuodessa. Vaihtoehtona on markkinoiden ja kansainvälisten instituutioiden luottamuksen horjuminen – ja päätösvallan siirtyminen pois Suomesta.
IMF:n raportti ei silti ole pelkästään synkkää luettavaa. Se antaa myös toivoa, että kasvu piristyy ensi vuonna, edellyttäen että yksityinen kulutus ja investoinnit elpyvät.
Optimismi ei kuitenkaan poista perusongelmaa: rakenteellisesti kestävä talous syntyy vain silloin, kun menot ja tulot kohtaavat. Poliitikkojen on helppo puhua ”tulevaisuusinvestoinneista” ja ”kasvupanostuksista”. Ne kuulostavat paremmilta kuin ”leikkaukset”. Mutta totuus on, että jokainen euro, jonka valtio käyttää tulojensa yli, on laina tulevaisuudelta – lapsiltamme.
”Kivuliaat” päätökset ovat toisinaan ainoa tie siihen, että tulevat päätökset voidaan tehdä kansallisin ehdoin. Siksi oli tervetullut lopputulos, kun eduskuntapuolueet, vasemmistoa lukuun ottamatta, pääsivät sopuun julkisen talouden hoitamisesta sekä kestävän, parlamentaarisesti pohjatun tien luomisesta, jotta julkinen talous vahvistuisi pitkällä aikavälillä.
Jos haluamme edelleen turvata itsemääräämisoikeuden talouspolitiikassamme, meidän on nyt tehtävä se, mitä IMF diplomaattisesti kutsuu ”uskottavaksi konsolidaatioksi”.