Suomen satavuotisjuhlista kehkeytyy vielä ankara mittelö suomalaisuudesta.
Juhlat on vasta alussa, mutta kiistelyn merkit ovat jo tukevasti ilmassa.
Räppäri Paleface, tiskijukka Darude ja punavihreän Helsingin kotipapit, Madventuresin Riku Rantala ja Tuomas Milonoff olivat pääosissa 100-vuotisjuhlavuoden avajaisissa Helsingissä.
Katselin levyhyllyäni ja ihmettelin, mihin jäi raskas rock, joka takoo verotuloja hyvinvointiyhteiskuntaamme enemmän kuin mikään muu musiikkityyli. Ehkä nahkatakkiset pitkätukat eivät ole vieläkään salonkikelpoisia.
Ylen lähetyksessä Darude ajoitti hittinsä Sandstorm samaan aikaan vuoden vaihtumisen jälkeen. Ei Sibeliusta ei Maamme-laulua. Yle poisti varmuuden vakuudeksi videon YouTubesta.
Joistakin asioista ollaan silti hyvin samaa mieltä nyky-Suomessa. Sotien muisteleminen istuu syvässä. Tuntemattomasta Sotilaasta tehdään jo kolmatta versiota. Sotien veteraaneihin ja lottiin suhtaudutaan kunnioittavasti. Poissa ovat 1970-luvun parjaukset ja ”mitäs menitte sotimaan” -kysymykset. Veteraanit ovat 2010-luvun kunniakansalaisia, joita nuoriso katsoo ylöspäin.
Jotakin on kommunistiselle diktatuurille kumartaneiden taistolaisten leimaamasta 1970-luvusta opittu.
Suomi ei ole niin yhtenäinen kuin voisi luulla. Jakolinjoja riittää yhä: maalaiset ja kaupunkilaiset, suomen- ja ruotsinkieliset, porvarit ja vasemmistolaiset. Näiden kanssa on opittu elämään.
Uusi, jyrkentyvä jako kulkee tismalleen satavuotisjuhlien ytimessä: suhteessa kansallisvaltioon.
Sama jako kulkee kaikkialla länsimaissa. Se näkyi brittien brexit-äänestyksessä tai Donald Trumpin nousussa Yhdysvaltain presidentiksi. Ihmiset kaipaavat takaisin omaan yhteisöönsä. Sen vähättely on ymmärtämätöntä, joskin sitä voidaan tehdä myös tietoisesti oman identiteetin pönkittämiseksi.
Kyse ei ole enää historiasta, sillä harva kiistää kärsimysten kautta saavutettua Suomen itsenäisyyttä. Kyse on tulevaisuudesta. Minkälaisessa Suomessa eri ryhmät elävät ja mitä ne haluavat?
Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin savusti eri ryhmät ulos koloistaan kirjoittamalla ”älymystön” vihapuheesta, jossa älykkäin sanankääntein mitätöidään niiden ”toisten”, vähemmän koulutettujen arvostukset.
Identiteettiin kuuluu 'muiden' määrittely suhteessa 'meihin'. Tätä harjoittavat niin koulutetut kuin kouluttamattomat. Meillä on tarve heimoutua.
Kuinka ylpeitä suomalaiset saavat olla? Opiskeluaikana saksalainen kämppäkaverini ihmetteli, kun lauloimme kansallislaulua Mika Häkkisen voittaessa Formula 1 -maailmanmestaruuden. Saksassa tämä ei olisi tullut kuuloonkaan vielä vuosituhannen vaihteessa.
Amerikkalaiset kääriytyvät tähtilippuunsa. Trump halasi näkyvästi Yhdysvaltain lippua kampanjassaan. Sellaista olisi vaikea kuvitella Suomessa.
Kansallisylpeys kysyy tasapainoa. Suomalaiset ruoskivat hyvin itseään, ylpeys on vaikeampaa. Kansallisuusaate on vain pönkittynyt maailman pienentyessä. Taito piilee siinä, kuinka se valjastetaan positiiviseksi energiaksi eikä moukkamaisuudeksi.
Suomalaisilla jalat irtoavat niin harvoin maasta, että meidän ei kannata ensimmäisenä Suomi-ylpeyttä suitsia.
TONI VILJANMAA