Monikulttuurisuuden ympärillä vellovan keskustelun ohella sosiaalinen media on täyttynyt viime päivinä täysinäisten marjaämpärien ja hillasoiden kuvista. Marjastuskausi käy kuumimmillaan.
Pappani ei lähettele kuvia nettiin, mutta heittelee marjoja senkin edestä sankoon. Saapas ei nouse enää yhtä rivakasti kuin nuorempana, mutta ei se estä marjaan menoa. Veri vetää edelleen Pohjois-Pohjanmaan marjamättäille.
Kiersin papan mukana marjaretkillä jo polvenkorkuisena. Kausi käynnistyi mustikalla ja loppui puolukkaan. Siinä välissä, suurin kaikista, hilla. Sen perässä matkattiin saappaat hölskyen parinkin päivän ajan. Kukintoja ja raakileita kartoitettiin moneen otteeseen etukäteen.
Olen ikuisesti kiitollinen papalle, että hän jaksoi ottaa tyttärenpoikansa joka vuosi mukaan retkilleen, huutamaan paarmojen perään. ”Huuto pittää karhut loitolla.”, kuulemma.
Vaelluksilta tarttui mukaan kunnioitus luontoa kohtaan ja ymmärrys sen metsän antimien päälle. Mitä saa, milloin, mistä, miten. Arvokasta kansanperimää.
Välillä tehtiin hukkaretkiä, kun varmaksi uumoiltu marjakeidas ei täyttänyt ämpäriä pohjaa enempää. Juuri siinä on koko touhun hienous. Pappa menee metsään joka vuosi, oli marjaa tai ei. Itse matka on tärkeintä.
Aavan keskellä seistessä, selkä märkänä, sääskiä silmissä, katse nousee hetkeksi turpeesta taivaisiin. Puhtaan sininen taivas kaareutuu kuplaksi aakeuden ylle. Vain itikoiden ininä rikkoo täydellisen hiljaisuuden. On tilaa hengittää. Avaruutta ajatuksille. Käen kaukainen kukunta kutsuu ihmisen perimmäisille juurille. Tässä kuplassa on hyvä elää. Ja on muuten takuulla tilaa kaikille.
Nuo hetket tekivät retkistä unohtumattomia. Pienet suuret hetket jängällä jäävät mieleen, ei se, kuinka hyvä sato minäkin vuonna oli ja paljonko marjaa irtosi.
Tosin sitäkin voi kysellä papalta. Hänellä on aina ollut meistä se parempi muisti.
Teksti Pasi Lapinkangas