Koko Pitkäkatu 37:n U-muotoinen talo oli silloin Vaasa Oy:tä, muistelee Marita Hakala työuransa alkua Vaasa-lehdessä, joka oli siihen aikaan maakuntalehti.
Ensimmäisen työpäivänsä lokakuussa vuonna 1974 hän muistaa kuin eilisen.
– Talo oli niin iso. Ensitöikseen lähetti, jonka tilalle olin tulossa töihin, kierrätti minua kaikilla osastoilla. Mietin, että kun pääsen ruokatunnille, en enää mene takaisin – tuolla on niin paljon ihmisiä.
Talossa oli muun muassa latomo, jossa tuotettiin tekstiä painotuotteisiin kohopainotekniikalla, kuvalaattalaitos, jossa valmistettiin kuvalaattoja kohopainoa varten, kirjapaino ja sitomo, jossa sidottiin kirjojen kannet ja sivut.
– Työtavat olivat niin erilaiset. Oli eri osastoja, korjaamot ja varastot, Hakala muistelee.
Nyt 48 vuotta samalla työantajalla työskennellyt Hakala on siirtymässä eläkkeelle.
Lähetin työssä liikuttiin
Hakala toimi Vaasa Oy:ssä ensin lähettinä nelisen vuotta.
– Ensimmäisenä aamulla haettiin toisen lähetin kanssa posti. Kannettiin painava postilaatikko ja vietiin se toimitusjohtajan pöydälle. Sitten jaoin postin ympäri taloa.
Lähetin työhön kuului Hakalan mukaan myös kaupassa käynti.
– Konttorissa naisia oli vaikka kuinka paljon. Suurin osa heistä otti pullaa, mutta kyllä tupakkaakin haettiin.
Siihen aikaan ei ollut internetiä tai sähköposteja. Kaikki oikovedokset, eli ennen painoa tarkistettavat kauppojen ja liikkeiden ilmoitukset, piti viedä ympäri kaupunkia. Lähetin työssä sai mukavasti liikuntaa.
70-luvun Suomessa vallitsi kuitenkin tietynlainen auktoriteettihierarkia.
– Vanhassa talossa oli kahvihuoneessa pidempi pöytä ja lyhyempi pöytä. Sanoimmekin, että siinä lyhyemmässä pöydässä, jossa istuimme, oli ”rupusakki”. Silloin teititeltiin eikä ollut puhettakaan, että olisi menty saman pöydän ääreen kahville. Enää nykyään ei kukaan kohtele sillä tavalla, Hakala kertoo.
Alussa lähettejä oli kahdeksan. Kun teknologia kehittyi, lähetin työt ja talon väki vähenivät.
”Ostatko vielä?”
Lähetin töistä Hakala siirtyi iltakeskukseen.
– Ei ollut suoria puhelinnumeroita eikä kännyköitä. Keskuksessa yhdistettiin puheluita, ja niitä tuli todella paljon.
Välillä linja saattoi olla varattu, ja Hakala kysyi soittajalta tasaisin väliajoin, odottaisivatko he vielä.
– Muistan yhden puhelun, kun langan päässä odotti joku maakunnan asiamies. Luin samalla lehden ostopalstaa ja kysyin vahingossa, että ”ostatko vielä?”, hän naurahtaa.
Hakalan mukaan ihmiset soittivat lehtitalon keskukseen ja kyselivät kaikenlaista.
– Ei ollut mitään Googlea. Miehet soittelivat humalassa, kuka voitti vuonna 1952 olympialaisissa jonkun kilpailun, ratkaistakseen väittelyitä. Meiltä kysyttiin myös, mikä liputuspäivä nyt on.
Monelle tuttu kasvo
Kaikkein eniten Hakala piti lehtitalon asiakaspalvelusta, jossa hän aloitti vuonna 1992.
– Silloin ihmisiä kävi yhden päivän aikana sama määrä kuin nyt käy kuukaudessa. Ennen kaikki menovinkit ja muut ilmoitukset tuotiin paperina tiskille. Ovi kävi, ja meitä oli silloin kolme palvelemassa.
Ihmiset kävivät myös asiakaspalvelutiskillä maksamassa lehtitilauksia.
– Ne olivat hurjia aikoja, Hakala muistelee käteismääristä johtuvaa jännitystä.
Hän tykkäsi asiakaspalvelutyön monipuolisuudesta.
– Sain esimerkiksi koota kaupunkilehden Menot-palstaa. Avustajien palkkojen laskeminenkin oli mukavaa.
Työn huono puoli
Hakala oppi tunnistamaan vakioasiakkaat ja kohtasi ihmisiä laidasta laitaan.
– 90-luvulla, kun toriparkkia tehtiin, meillä kävi vakioasiakkaana eräs vanhempi mies. Hän pyysi Vapaudenpatsaasta monta kertaa valokuvaa. Mietimme, että ehkä hän pelkäsi, että patsas kaatuu.
Palkkioksi mies antoi Hakalan mukaan maton, joka vietiin silloiseen kahvihuoneeseen.
Työn huono puoli olivat kiukkuiset asiakkaat.
– Sellaiset turhasta ja ihan pienestä motkottavat. Kerran oli jonkun mielestä lehden päivämäärä väärällä puolella lehteä.
Uransa aikana Hakala tapasi myös merkkihenkilöitä.
– Mieleen on jäänyt erityisesti kirjailija Antti Tuuri. Hän oli karismaattinen ja teki lähtemättömän vaikutuksen.
Titteliä tärkeämpää
Eläkepäivillä Hakalan ohjelmaan kuuluvat muun muassa avantouinti, valokuvaaminen ja käsityöt.
– Lapsenlapsia on kuusi, ja sitten on tietysti kavereita.
Kavereista kahteen Hakala on tutustunut työpaikallaan.
– Se on varmaan se paras asia, että työtovereista olen saanut ystäviä. Lapsillekin olen sanonut, että palkkaa ja titteliä tärkeämpää on se, että viihtyy työssään.