Itseni ikäiset syntyivät tähän maahan sodan jälkeen jälleenrakennuksen keskelle. Isät, jotka olivat säästyneet sodassa, saattoivat olla fyysisesti ja henkisesti haavoittuneita. Äidit raatoivat monen ihmisen edestä. Työn ja surun uuvuttamia olivat kaikki aikuiset. Monella lapsella oli alusta lähtien suuri huoli siitä, että jaksavatko vanhemmat. Omalle kiukulle ei ollut tilaa. Aina ei ollut tilaa edes leikillekään.
Itse muistan yrittäneeni koko ajan keventää äidin taakkaa tekemällä puolesta ja huolehtimalla hänen hyvinvoinnistaan. Yritin koko ajan tuottaa iloa, olla tietyllä tavalla helppo, näkymätön, kiltti ja avulias. Oli pakko lähes koko ajan unohtaa sisäinen mäläkki ja prätkän pesät. Oli pakko unohtaa tunteet, tarpeet ja suuttumus.
Se oli jotenkin rankka valinta mutta mitä se on tehnyt, ainakin osittain toivottavasti hyviä äitejä ja isiä. Hyviä auttajia, toisista huolehtijoita sekä niitä työntekijöitä, joille on ollut kova kysyntä. Ne valinnat tuottivat myös mitalin toisen puolen, paljon ahdistusta, jotenkin elämätöntä elämää ja selittämätöntä pelkoa.
Sukupolveni valinta teki myös vanhempia, jotka koko ajan murehtivat lapsiaan. Jotkut elävät omiensa pienetkin vaikeudet samoin kuin olivat oppineet jo lapsena tekemään. On pakko jatkaa toisten elämän keventämistä.
Tiedän, että jotkut ovat päätyneet selviytymiseen agressiivisuuden kautta kun mikään muu ei tunnu toimivan tai ei ole muuta mallia edes saanut. Hän saattaa pärjätä koko elämänsä omillaan, mutta jossain vaiheessa hänen on pakko nähdä, että ihmissuhteet vain särkyvät.
Kun ajattelen omaa nuoruuttani ja sitä muutaman kymmenen kilometrin maailmaa jossa elin, niin joudun jatkuvasti kysymään itseltäni, mistä sain portaat tai vauhdin. Se on niin kaukana tämän päivän nuoren elämästä ja arvoista, että joskus tuntuu kuin olisin elänyt ihan eri planeetalla. Olihan omassa nuoruudessanikin kapinaa. Olihan sitä minullakin. Tein sen kaiken salassa katseilta ja kaukana kuuloetäisyydeltä. Vaihtoehtoja oli kuitenkin vähän ja silti muistan olleeni onnellinen.
Tämän päivän nuorilla on arvoja yhtä paljon kuin löytyy keskisuuresta kaupungista valoja. Monilta vanhemmilta perityt arvot ovat joutuneet hylätyiksi. Osa syystäkin.
Uskon silti, että valinnoista löytyy myös hyvä linja. Jälleen kysytään oman ja yhteiselämän arvoja. Ne ovat nyt vain niin toisenlaisia kuin ennen. Silti en saisi metusalemina mennä sanomaan, että vanhassa vara parempi.
Olen ollut onnellinen siitä, että itselläni on ollut koko ajan mahdollisuus tarkistaa maailmaani ja uskon, että tämän päivän nuori pystyy vielä paremmin tekemään omat valintansa.
Tämän päivän kirjo perinteisen perheen ja sinkkuuden välillä on mahtava. Toivon, että jokin aika sitten vallinnut tirkistelynhalu mitä kunkin neljän seinän sisällä tapahtuu, on laantumassa ja kenenkään valinnat eivät hämmästytä meitä eivätkä saa aikaan närästystä.
Vaikka arvot ovat muuttuneet paljon, silti vallalla ovat edelleen hyväksyminen ja vastuu toinen toisistamme ja niiden eteen me kaiken ikäiset joudumme jatkuvasti tekemään töitä. Jäljitelkäämme hyväksi koettuja käyttäytymis- ja toimintatapoja.
Raimo Vakkuri
Kirjoittaja on kouluttaja.