Sulevi Riukulehto kirjoitti viime maanantain (17.1.) Ilkka-Pohjalaisessa kulttuurisesta lämpökuolemasta, mutta käsitteli siinä lähinnä rakennettua ympäristöä ja kulttuuriperinnön häviämistä uudistusten tieltä. Jutun sävy oli provokatiivinen, koska hän halusi nostaa esille perinteisen pohjalaistalon hyviä puolia.
Kirkonkylissä on aina ollut selkeästi tarkoituksensa mukaan erilaisia rakennuksia: Kirkot, koulut, nuorisoseurantalot ja meijerit eivät ole olleet pohjalaistalon muotoon sovitettuja, vaan muuten oman aikansa kuvia.
Voi olla, ettei näiden ”erilaisuutta” kummeksittu, mutta kun funktionalistiset osuuskaupat ilmestyivät kyläkuvaan 1930-luvulla, niitä vähän vierastettiin, koska useimmin niissä oli tasakatto ja ne olivat valkoisia. Nyt ne muutamat jäljellä olevat ovat osa arvokkainta kulttuuriympäristöä, esimerkiksi Vimpelin Wanha Osuuskauppa.
Sotien jälkeen jälleenrakennusaikaan käytettiin kyllä edullisia materiaaleja ja tyyppitalopiirustuksia, mutta tarkoituksen ei ollut yhdenmukaistaa ympäristöä, vaan helpottaa ns. jokamiehen rakentamista.
Puutalojen suunnittelijoina oli eturivin arkkitehteja, esimerkiksi Seinäjoellakin tunnettu Alvar Aalto. Venetsian Biennalessa oli 2021 aiheesta näyttely.
Pohjalaistaloja eivät tieltään survoneet 70-luvun betonielementtitalot, vaan enemmänkin Suomen asuntorakentamiseen tarkoitettu lainoitus.
Ihmettelin parikymmentä vuotta sitten Lapualla kylmilleen jääneitä komeita pohjalaistaloja, joiden viereen oli rakennettu matalia omakotitaloja. Isojen talojen korjaamiseen ei ollut saatu maatilahallituksen lainoitusta, yläraja oli 140 neliömetriä. Oli jopa tapauksia, että pieni uudisrakennus oli saanut rakennusluvan sillä ehdolla, että komea kaksivooninkinen puretaan.
Lapuan Alapäästä on kirja, joka esittelee aikoinaan museoviraston hyvin tutkiman ja dokumentoiman kylän paljon tiheämpänä kuin se on nykyisin.
Arkkitehtina en tunnista ”yhtenäistämisen tarkoituksellisuutta”, mihin Sulevi Riukulehto viittaa.
Rakennuslaki 1959 toi kaavoituksen ja rakennusluvat maaseutukuntiinkin, mutta kaavoittajaa enemmän tuhoa kylille aiheutti valtio tai oikeammin tielaitos, joka yksinvaltiaan tavoin tielinjoja veteli vielä 80-luvullakin.
Samoin ns. yleishyödylliset rakentajat toivat maaseudunkin taajamiin samalla moodilla suunniteltuja kerros- ja rivitaloja, eikä suunnitelmiin ollut kunnankaan taholta helppo puuttua.
Samanlaisia toimintoja varten rakennetut kohteet tosiaan muistuttivat toisiaan eri puolilla maata: koulut olivat keltaisia ja koulun näköisiä. Huoltoasemat näyttivät huoltoasemilta, toki eri merkkiset erilaisia. Ei se ole vielä ollut kyläkuvan latistamista tai yhtenäistämistä. Kunnantalot tehtiin ympäristöään komeammiksi ja imagoa korostavina arkkitehtuuriltaan toisistaan poikkeaviksi, mutta nyt kuntaliitokset ovat jättäneet monia tyhjiksi.
Nykypäivän rakentaminen kyllä tosiaan on jo aika päällekäyvää – valtavan isot kauppakeskukset ja ideaparkit uivat kuin ruotsinlaivat kylien laitamille ja niihin sijoittuvat pian kaikki muutkin palvelut, posti ja lääkäriasema siellä jo ovat. Tässäkään ei ole kyse arkkitehtien vaan sijoittajien tavoitteista. Uusimmista kohteista ei aina pysty ”lukemaan ulkoa päin” niiden käyttötarkoitusta: kuuluuko peltijulkisivu urheiluhalliin, kouluun vai kauppakeskukseen.
Minä en pelkää kulttuurista lämpökuolemaa, vaan ilmaston lämpenemistä. Muutoksen hillitsemiseksi tarvitaan kaikki keinot. Kannattaa korjata rakennuksia ja välttää purkamista, sillä vie vuosikymmeniä ennen kuin purkamisessa vapautuneet hiilipäästöt on korvattu vähäpäästöisemmillä uudisratkaisuilla.
Helena Teräväinen
TkT arkkitehti SAFA
Lapua/ Espoo