Vaalit ovat tulossa, mutta ei enää ole aikaa ottaa maaseutumme tilaa ja asiaa esille. Jo kymmeniä vuosia on saarnattu maapallon luonnon tuhoutumisesta, mutta kukaan ei ole puhunut tai tutkinut maaseudun autioitumisesta ja varsinkaan sen viljelijäkunnan eli talonpoikaisväen sukupuutosta, joiden elämä tehtiin jo vuoskymmeniä sitten ja on edelleen tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Akateeminenkin tutkimus loistaa poissaolollaan tästä aihepiiristä
Tässä rajapyykkinä voidaan pitää käytyjen sotien laskujen maksamista, jotka maaseutu lopulta maksoi ja maksaa kai vieläkin. Tämän luulisi innostavan tutkijoita. Tutkia pienen ihmisen, talonpojan, useimmiten pienviljelijän näkökulmasta, jolloin voitaisiin puhua lähes Isosta vihasta, jossa kapitalistis-sosialistinen rintama nujersi talonpojat.
Talonpoikain poliittinen voima kävi viivytystaistelua löytäen uusia maataloudellisia tukimuotoja talonpojan ahdinkoon 60- ja 70-luvuilla. Juuri näitä tuo rintama kadehti, sanoen sen olevan esteenä kansantulon kasvulle.
Silloinen taloinpoikaisväestö oli jo vanhenevaa sotien vaurioita ruumiissaan kantava, mutta tästä kuolimatta tuotti lähes ruumiillisella työllä elintarvikevuoria.
Talonpoikain poliittinen voima jakaantui lopulta kahtia ja lopullisen niitin iski 70-luvun maaltapako.
Maaltapaon jälkeen yritettiin erilaisin keinoin ja konstein keksiä jäljelle jääneiden selviytymistä.
Väestön pääosa oli tuolloin maaseudulla, mutta heillä ei ollut työtä, sillä kapitalistinen osa ei investoinut maaseudulle, vaikka köyhtyneet kunnat perustivat ammattikouluja, että pääomalle olisi koulutettua väkeä tulla maaseudulle, mutta suomalainen pääoma katsoi paremmaksi siirtää maaseudun väen asuntopulasta kärsiviin asutuskeskuksiin, jolloin sosialismi sai sielut ja kapitalismi rahat.
Keskustapuolue yritti hakea uutta poliittista roolia.
Onnettomin yritys oli profiloituminen ympäristöpuolueeksi. Ymmärtämättä mitä vihreä liike pohjimmaaltaan on, eikä se ole vieläkään ymmärtänyt sitä, mihin alkiolaisuus perustui.
Seuraavana oli keskustaliberaalinen suuntaus, joka lopulta johti puolueen alamäkeen.
Lopulta tuo kapitalistis-sosialistinen ritama vei Suomen EU-maatalouspolitiikkaan ymmärtämättä, että se perustui sosiaali-darwinistiseen oppiin eli Mansholt-oppiin ja että Euroopassa oli jo 20 miljoonaa talonpoikaa siirretty työväestöön.
Kaiken lisäksi liittymisneuvotteluissa ollut ”isäntien isäntä” unohti kokonaan talonpoikaisomistuksessa olleet metsät ja niide maaseutua työllistävän vaikutuksen. Nyt nämä ”kruununjalokivet” ovat vapaata riistaa vihreälle liikkeelle ja ahneelle pääomalle.
Nyt EU-viljelijäväellä on taas sama edessä kuin 70-luvulla ja joillakin 30-luvun pakkohuutokaupat, kun on nimet velkakirjoissa.
Kunkin harjoitetun maatalouspolitiikan aika on 20–30 vuotta. Mitään tutkimusta ei ole tuona aikana tehty harjoitetusta maatalouspolitiikasta, kun on pakko tuottaa halpoja elintarvikkeita, että pysyisi tukipolitiikassa mukana.
Maaseudun pelastamisessa keskustapuolueella olisi tekemistä, joten vetäkööt saviset saappaat jalkaansa.
Eino Wiitalähdet
Isojoki