Olen kirjoittanut mielipidekirjoituksia 1980-luvun lopulta alkaen. Enemmän kuin voidaan julkaista. Mikäli kirjoituksiani julkaistaisiin kirjana, niin nimeksi laittaisin Huolen kirjoitukset. Tuollaista kirjaa ei kuitenkaan tarvita.
Esimerkilläni haluaisin rohkaista erityisesti nuoria muotoilemaan kirjoituksensa mielipiteiksi, joissa täytyy olla jokin nopeasti ilmenevä pointti. Lisäksi sanoisin, ettei kannata hävetä kirjoitustyötään vaikkei lehti sitä julkaisisi.
Vain silloin pitää hävetä kun on kirjoittanut tahallisen ilkeämielisen loukkauksen ja kiittää toimitusta, jos se suojelee kirjoittajaa julkaisemattomuudella.
Meillä on ollut sanomalehtien mielipidekirjoittamisen traditio, joka saattaa päättyä. Mennään lyhytviestintään. Muutaman lauseen sylkäisyyn jonkin tuohtumuksen vallassa. Minulle nämä lyhytkirjoitukset edustavat lähinnä vessanseinäraapaisuja julkisessa käymälässä.
Mielipidekirjoittajan ainoa voitto on mahdollisesti syntynyt keskustelu ja liikkeelle sysäytynyt muiden kirjoittaminen. Toki harvinaista.
Otsikossa näkyy suuri huoli.
Aseet ovat välineitä, joita tahto käyttää ja tahdottomuus jättää käyttämättä.
Sota ja rauha ovat erilaisia yhteiskunnallisia tilanteita. Sittenkin, kuitenkin.
Maanpuolustustahdon ja rintamakarkuruuden kysymykset testataan todellisesti vasta sitten kun ollaan välittömässä hengen ja vakavan haavoittumisen vaarassa ja tiedetään, että on mahdollista joutua vihollisen sotavangiksi ja erittäin julman kohtelun alaisuuteen. On tietoa siitä, miten sadistisesti venäläiset kohtelevat ukrainalaisia sotavankeja.
Rauhan aikana tulisi kaiketi puhua mieluiten asevelvollisuustahdosta ja kertausharjoitustahdosta. Ne ovat tärkeitä asioita.
Otsikkoni vastaukset saattavat sisältää salaista tietoa. Ammattisotilaat varmastikin laativat erilaisia arviointeja ja raportteja valtion johdon käyttöön. Tarvitaan totta kai myös työrauhaa.
Maanpuolustustahto sodan aikana merkitsee uhrivalmiutta. Tässä en ryhdy kuvailemaan sodan olemusta. Katsoisin kyllä, että tutkivan journalismin tehtävänä on kertoa meille jatkuvasti päivittäen tietoa sodan todellisista kasvoista siellä, missä soditaan.
Satuilu, epärealismi ja toiveajattelu ovat vaarallisia. Yksikään sotapäällikkö ei ole menestynyt niihin tukeutuen. Uho on kuolemanvaarallista.
Rintamakarkuruudesta ei kaiketi mielellään puhuta. Asian puheeksi ottaja saattaa aiheuttaa itselleen mainehaitan.
Mitä on rintamakarkuruus? Ainakin se on sitä, että keksii tekosyyn välttää joutumista rintamalle. Toiseksi se on kadoksiin menemistä, tavoittamattomuutta. Kolmanneksi se on velvollisuuksien laiminlyöntiä rintamalla yltyen siihen, että pakenee rintamalta, luopuu omalla päätöksellä annetuista tehtävistä.
Psyykkinen romahdus rintamaolosuhteiden paineessa on käsitettävintä silloin, kun tarkastellaan karkuruuden ilmiötä. Sairastunutta ei saa tuomita, hän tarvitsee hoitoa.
Ammattisotilaat pelaavat ymmärtääkseni erilaisia sotapelejä, todellisuuden kuvaamisia ja kuvantamisia. Niissä he varmasti huomioivat vastauksia otsikkoni painostavaan mielipidekirjoittajan huoleen.
Jari Ranta
Vaasa