Presidentti Urho Kekkosen kuolemasta tuli elokuun viimeisenä päivänä kuluneeksi 30 vuotta. Muistelut olivat samanlaisia kuin Kekkosen kuollessakin: hillittyjä ja nostalgisia.
Kekkonen herätti aikanaan intohimoja puolesta ja vastaan kenties enemmän kuin kukaan toinen suomalainen, mutta hautajaisissa koruttomuus ja kunnioitus olivat hyveitä.
Kekkonen markkinoitiin suuruutensa aikana suomalaisille koko maan isänä, ja tietyssä mielessä hän sitä olikin. Nykynuoriso tuntee hänet jo Mannerheimiakin paremmin eräänlaisena kulttihahmona.
Silti voi sanoa, että Kekkonen oli loppuun asti henkisesti kotonaan enemmän eräissä toisissa osissa maata kuin toisissa.
Urbaani legenda kertoo Saksan Liittotasavallan pitkäaikaisen liittokanslerin Konrad Adenauerin joskus maininneen siihen suuntaan, että Saksasta hän rakasti viiniä juovaa länttä, kunnioitti olutta juovaa etelää ja oli valmis tekemään velvollisuutensa snapseja juovaa pohjoista ja itää kohtaan.
Kekkosen osalta voinee sanoa, että hänelle pohjoinen ja itä olivat syvän kiintymyksen kohteita ja tutun mentaliteetin alueita, joita hän halusi aina puolustaa. Läntisessä ja eteläisessä Suomessa oli pidempi tie arvovaltaan, ja niiden ajattelutapa ei ollut yhtä kotoinen.
Kekkonen lähti vapaussotaan ja yliopistopolitiikkaan Kainuusta, valtakunnallisen politiikan eturiviin hän nousi Viipurin vaalipiiristä, hänen puolueensa Maalaisliitto oli hyvin voimakkaasti Pohjois- ja Itä-Suomen puolue, ja pääministerinä ja presidenttinä hänen keskeisimpiä tavoitteitaan oli kohottaa Pohjois-Suomen elintasoa ja parantaa sen infrastruktuuria.
Kainuu ja Lappi muistavat edelleen tuolloin rakennetut ”Kekkosen tiet”. Lappiin hänelle muodostui lisäksi aikuisiällä hiihtäjän, retkeilijän ja kalastajan intohimo.
Tähän verrattuna eteläinen ja läntinen Suomi tuntuivat paljon vieraammilta. Helsinkiläisen hienoston silmissä Kekkosessa oli liian paljon ”jätkää”, ja koko Etelä-Suomi tuntui Kekkosesta liian itsetietoiselta, liian välinpitämättömältä muuta Suomea kohtaan, liian virkavaltaiselta, liian ruotsalaiselta.
Samalla se oli hänelle ja Maalaisliitolle heikon kannatuksen aluetta.
Pohjanmaakin oli Kekkoselle tietynlainen ongelma. Ainakaan sen ajattelutavat eivät olleet hänelle luonnollisia samalla tavalla kuin Pohjois- ja Itä-Suomen.
Kovasti vanhoja maakuntarajoja venyttämällä Kekkosenkin saa pohjalaiseksi, koska Kainuu oli aikanaan osa Pohjois-Pohjanmaata. Mutta Vaasaan ja lakeuksille oli sieltä pitkä matka sekä fyysisesti että henkisesti.
Kekkosen silmissä Pohjanmaalla ei ollut hienostelun syntiä, mutta se oli poliittisesti aina oudon oikeistolainen. Sieltä nousi lapuanliike, jota hän vastusti, ja siellä olivat hänen harminaan presidenttiaikana oman puolueen ”mustan tusinan” miehet, Ilkan monet kirjoitukset ja Kokoomuksen Pentti Mäki-Hakola.
Pohjalaisia ei saatu ruotuun – sieltä tuli politiikkaan Kekkosen silmin turhan usein jonkinlaisia häjyjä.
Toisaalta ne häjyt eivät olleet koko Pohjanmaa, ja Kekkosella oli myös yhteisiä intressejä sen kanssa Etelä-Suomen suuntaan.
Hän ja maakunta omaksuivat lopulta tietyn keskinäisen ”antakaa keisarille se, mikä keisarin on” -käytännön. Kovatkin tahdot saattoivat elää rinnan.
VESA VARES