Partaboogien lyhyt ja pitkä oppimäärä nähty ja suoritettu. ZZ Top kävi Seinäjoella ja teki sen mitä bändiltä odotettiinkin.
Ennen väinämöisiä kuultiin peräti neljää lämppäriä. Wentus Blues Band avasi illan parille sadalle kuulijalle. Seuraavaksi esiintyi Melrose, jonka aikana väkimäärä tuplaantui.
Varsinainen yleisövirtaus alkoi kahdeksan maissa, amerikkalaisen Ben Miller Bandin setin aikana. Tämä ZZ Topin mukana kiertävä lämppäriesiintyjä oli illan musiikillinen yllättäjä.
Nelihenkinen juuripoppoo tarjoili taidokasta americanaa, joka yhdisteli bluesia, bluegrassia ja Appalakkien viulu-banjo-tikutusta kirjavaan instrumentaatioon, kuten muhkeasti soineeseen yksikieliseen narubassoon ja hienoon stemmalauluun.
Bändi itse kutsuu musiikkiaan maanläheisesti "mutajytäksi". Termin lunasti parhaiten lopuksi kuultu räkäinen bluesgospel. Sen aikana Ben Miller soitti huuliharppua ja lauloi efektoituun lankapuhelimen luuriin kitapurjeet ammollaan.
Meininki oli läpi keikan niin kova, että BMB kannattaa nähdä livenä, jos vastaan tulee.
Wilko Johnson Band jatkoi energistä lavaesiintymistä, mutta kärsi musiikkinsa tavanomaisuudesta ja siitä, että oli jo liikamones lämmittelijä. Yleisön odotukset alkoivat olla illan pääesiintyjässä.
ZZ Top aloitti tasan 23.00 kuulutuksella "Ladies and Gentlemen, It’s Party Time!"
Tuttu hitti Got me Under Pressure käynnisti setin tymäkästi. Bassorumpu ja sähköbasso takoivat kentällä olijoiden sydänaloja aivan rytmihäiriökohtauksen rajamaille. Hyvä niin, sillä se on perinteinen stadionkonsertin tuntomerkki.
Muiltakin osin ZZ Top oli juuri sellainen kuin tilattiin. Tuttu ja turvallinen mutta silti oikea maailmantähtiesiintyjä.
Kitaristi Billy Gibbons ja basisti-kosketinsoittaja Dusty Hill olivat pukeutuneet stetsoneihin ja aurinkolaseihin ja sukivat partojaan juuri niin kuin käsikirjoituksessa luki.
Bluesraspilla laulava Gibbons ja kuulaammin tulkitseva Hill näyttivät samalta kuin aina. Bändin 47 vuotta tien päällä näkyivät parhaiten ilman "kasvonaamioita" soittaneesta rumpali Frank Beardista.
Yhtäkaikki, ikä ei kuulunut soitosta. ZZ Top on yhä malliesimerkki jalan alle rullaavasta boogiesta ja siitä, kuinka triollakin voi pitää yleisön näpeissään.
ZZ Topin keikka näillä nurkilla oli varmasti monille toiveiden täyttymys. Yhtä moni saattoi jäädä vähän kylmäksi. Mikäli odotti isoa show’ta, sai pettyä. Lavalla ei nähty videotaustoja eikä pyrotekniikkaa, tanssitytöistä puhumattakaan.
Sen sijaan nähtiin vanhan ajan rockshow, joka luotti musiikkiin, valoihin ja pieniin jippoihin, sellaisiin kuin partasuiden yhtenäiset lavaliikkeet, karvalla päällystetyt soittimet ja välkkyvät paljettitakit.
Hauskin lavatemppu nähtiin kun Gibbons käänsi kitaransa nurin. Kepakon selkäpuolelle oli teipattu iso kyltti, jossa luki suomeksi OLUT.
Sitten kelpasi taas laulaa tytöistä, juomisesta ja hauskanpidosta. Suunnilleen joka kappaleessa Gibbons pääsi todistamaan taidoistaan pahuksenmoisena blueskitaristina, jolla on törkeän hieno soundi.
Raskaspoljentoiselta cover-osastolta kuultiin Catfish Blues sekä Jimi Hendrix -laina Foxy Lady, joka oli illan ainoa yleisönlaulatuskappale. Yleisö tosin lauloi huomattavasti innokkaammin mukana ZZ Topin suurinta hittiä, Gimme all your Lovin’.
Tasan tunnin kestänyt varsinainen setti päättyi bändin loppuihin hitteihin, Sharp Dressed Maniin ja Legsiin, joiden aikana pohjalaisyleisö rokkasi kiitettävästi mukana.
ZZ Top vaadittiin lavalle kahdesti, mistä yleisölle pisteet. Ensimmäisinä encoreina kuultiin La Grange/Sloppy Drunk Jam ja Tush.
Kolmanteen lavalle nousuun ei enää riittänyt omaa annettavaa. Bändi jammaili kauniiksi lopuksi ikivihreän Jailhouse Rockin ja se oli siinä.
Kellon näyttäessä 00.20 kaiuttimista alkoi soida karmeimmasta 80-luvusta muistuttava laserdiskojumputus. Sen ainoa funktio täytyi olla rockyleisön nopea karkottaminen lavan edestä ja alueelta ulos.
Äklönkuuloinen mutta sinänsä fiksu veto järjestäjiltä.
TERO HAUTAMÄKI