Australialaisen stand up-koomikko Jim Jeffriesin yksi vitseistä vertaa yhteiskuntaa junaan. Veturissa istuvat yhteiskunnan etenemisen kannalta tärkeimmät henkilöt. Ehei, siellä eivät istu poliitikot, vaan tutkijat, insinöörit ja taiteilijat – kaikki, jotka luovat uutta.
Pystyykö joku heittämään lonkalta, mitä maitolitra maksoi, kun Isaac Newton julkaisi esimerkiksi käänteentekevät lakinsa tai paljonko maksettiin tuloveroa, kun Albert Einstein kehitti suhteellisuusteorian? Kuka oli Yhdysvaltojen presidentti, kun Wrightin veljekset kehittivät lentokonetta?
Tällä hetkellä päivänpolttavat asiat menettävät merkitystään ajan kuluessa. Jos et istu veturissa, voit toiminnallasi joko edistää tai hidastaa tätä yhteistä matkantekoa. Koulutukseen, tieteeseen ja taiteeseen tällä hetkellä kohdistuvat leikkaukset eivät ainakaan edistä Suomi-veturin kulkua.
Koulutuksen lisäksi meillä ei ole yhtään merkittävää alaa, jolla erottuisimme vaikka muista Pohjoismaista. Mitä muuta Suomi tekee paremmin tällä hetkellä kuin naapurimme Ruotsi? Rehellisesti sanottuna, en keksi.
Mihin kansainväliset yritykset sijoittavat korkean osaamisen yksikkönsä? Uutisoinnin perusteella tänne suunnitellaan lähinnä kaivostoimintaa, mutta niin Etelä-Afrikkaankin. Mitä tämä kertoo maasta, joka on lähes joka mittarilla maailman paras? Eikö meillä tosiaan ole muuta annettavaa kuin maaperä?
Mukava poikkeus koulujen lakkautusuutisiin ja jatkuvaan supistamiseen on Sedun ja Kurikan kaupungin uusi kampusprojekti. Ammattikoululle ja lukiolle suunnitellaan ennakkoluulottomasti yhteistä tilaa.
Uudet ajatukset ja innovaatiot vaativat sattumia ja eri tavoin ajattelevien ihmisten kohtaamisia. Nykyiset leikkaukset estävät tulevaisuuden nobelistien työtä arvaamattomin seurauksin. Ei pidä unohtaa, että uusia innovaatioita syntyy kaiken aikaa myös huippututkimuksen ulkopuolella.
Höyryvoima keksittiin jo muinaisten kreikkalaisten aikaan, mutta sitä ymmärrettiin soveltaa vasta melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin aloittaen teollisen vallankumouksen.
Ihmisellä tuntuu olevan taipumus ajatella noin kolmen sukupolven mittaisella aikajänteellä, mutta vain taaksepäin. On ilmeisen haastavaa ajatella asioita eteenpäin edes omien lapsien elämänmitalla.
Olen laskeskellut, että jos elän tämän hetkisen keskiarvon mittaisen naisen elämän, kuolen suunnilleen 2070-luvulla. Miltähän maailma näyttää silloin? Vuosiluku ainakin omaan silmään näyttää jo science fictionilta.
Tänä vuonna syntyvät lapset saattavat nähdä jo seuraavan kaksituhattaluvun vuosisadan. Tästä viitekehyksestä tarkasteltuna nykyinen päätöksenteko pyrkii suorastaan naurettaviin pikavoittoihin pitkänmatkan kilpailussa.
Suomi sai Unicefin apua vielä vuoteen 1951. Tuosta ajasta tulee tänä vuonna kuluneeksi vasta 66 vuotta. Osta erilainen lahja – vuohi auttamaan suomalaista perhettä. Kuulostaa nyt absurdilta, mutta vielä jokunen vuosikymmen sitten se olisi ollut ihan mahdollinen kampanja.
Historia on opettanut, että junan vauhdin hidastumisesta toipumiseen voi mennä pahimmillaan satoja, jopa tuhansia vuosia. Onko meillä siihen todella varaa?
Jenni Laurila
Kirjoittaja on tekstiili- suunnittelija ja kotiseutuaktiivi Kurikasta.