Maailma ei kaadu, eikä elämä lopu, vaikka posti toisi yliopistosta kovin ohkaisen kirjekuoren. Sellaisen, jossa kiitetään kiinnostuksesta, mutta samalla valitellaan, ettei opiskelijavalinta tällä kertaa osunut juuri sinuun.
Itse asiassa sellainen kirjekuori voi olla uuden ja pidemmän päälle huomattavasti paremman elämän alku.
Muutamakin vuosikymmen sitten minulle kävi juuri niin. Yliopistoihin ei ollut yhteishakua, joten yksittäisiä laihoja kirjekuoria sateli niin Jyväskylästä, Oulusta kuin Tampereeltakin.
Ei siis mitään paikkaa, missä aloittaa pitkään odotettu uusi ja uljas nuoren aikuisen elämä.
Ei mitään.
Paitsi kansanopisto. Vaihtoehto, joka oli toki ollut varalla takaraivossa, mutta jota en ollut ajatellut tarvitsevani.
Sinne sitten menin, eikä sitä vuotta ole tarvinnut katua.
Olihan se ensin alkuun outoa. Jakaa pieni huone toisen kanssa, käydä käytävällä suihkussa, kuunnella aamusta iltaan ja illasta aamuun samojen ihmisten samoina toistuvia puheita.
Olihan se.
Mutta siihen tottui, ja siitä tuli riippuvaiseksi. Ensimmäisinä viikkoina kovin erikoiselta tuntuneesta porukasta tuli toinen perhe. Tuttu ja turvallinen, joka tuki, kun oli paha olla, potki takamukselle, kun siihen oli tarvetta. Piti huolta, että oppitunnille tultiin, vaikka ihan joka aamu ei olisi välttämättä jaksanutkaan.
Oli siinä, vaikka ei aina olisi tarvinnutkaan.
Ja kun kevät koitti, oli se itkun ja ikävän paikka. Kesän pääsykoekoitoksiin lähti uusin eväin, vahvemmin siivin ja avoimemmin mielin.
Syksyllä alkoi uusi ja uljas elämä. Yliopistossa.
Jos näyttää siltä, etteivät urahaaveet ota onnistuakseen, älä vaivu synkkyyteen. Mene kansanopistoon.
Uraa voi nimittäin tehdä sielläkin. Yhden lukuvuoden aikana ehdit edistää tulevia yliopisto-opintojasi vähintäänkin perusopintojen, monissa paikoin myös aineopintojen verran.
Kaiken vuoden aikana tehdyn löydät edestäsi.
Opintopisteet ovat kuitenkin pientä kaiken sen muun annin rinnalla, mitä vuoden aikana saat ilman, että sitä välttämättä edes huomaat. Se tulee vähän kuin sivutuotteena, ja säilyy matkassa lopun elämääsi.
Sitä kutsutaan maailmankuvan avartumiseksi.
Kansanopistojen puolesta ei puhuta koskaan riittävästi. Siksi minäkin niistä kirjoitan kesä toisensa jälkeen.
Sisäoppilaitoksen pyörittäminen ei ole halpaa puuhaa, eikä opiskelijamaksuja voi nostaa pilviin. Valtion leikkauksilta ei säästy kukaan eikä mikään, eivät edes opistot.
Kansanopistojen perinteinen ydin on sivistyksessä. Ei siinä, miten moni opiskelija opintolinjat lukuvuosittain läpäisee. Tehokkuusajattelu ei istu kansanopistoliikkeen arvomaailmaan, vaikka sitä niiltä muiden oppilaitosten tavoin vaaditaankin. Raha ja sivistys eivät kulje käsi kädessä.
Vuosi sisäoppilaitoksessa voi olla traumaattinen kokemus, mutta voi se olla muutakin.
Ensiaskel aikuisuuteen.
Toukokuussa posti toi novellikokoelman, jonka tarinoissa kuvattiin aikuistuvien nuorten iloja ja murheita pohjoisimmassa Suomessa. Sen kirjoittaja oli Markku, kurssikaverini opistolta.
Yksi taannoisten tasavuosijuhlien yllätyksistä oli Jaana, joka ajeli Seinäjoelle nykyisestä kotikunnastaan Laukaasta. Kämppäkaverini. Päivi tuli vähän lähempää, ikimuistoinen opistokaveri hänkin.
Eikä puheesta ollut pulaa.
MARJA TYYNISMAA