Taas on kevät ja se aika vuaresta on koittanu, ku joka paikka ui sekä jäirenlähtöralli on parahimlansa. Maakunnan väki ja paikalliset on liikentehes kiertämällä joen etelä- ja pohojoospualta ku isoon taloon porsahat peräkanaa eli luonnon mullistuksen taironnäytestä vahtaamas. Joen uamat on täynnä vettä eli piripinnas, pintakin on harmaan jääkannen peitos. Sulaako ne paikanlensa vai alakaako kunnon rytinä?
Aina johinkin päin alakaa muarostumahan paksuusta jäälohkarehista patua, siitähän se miälenkiinto ja tuska alakaa.
Paron olles paha, vesi vaan jatkaa nousemista ja sitten onkin aika vuarata talojen kivijalakoja hieran, muavin ja hietasäkkien avulla. Jos vesi oikeen intaantuu nousemahan laitetahan ajorarelle puamit eikä sitten oo enää läpikuluku maharollista.
Luanto näyttää taas voimansa, jäiren seas kelluu jos jonkinlaasta pönttyä, purnukkaa, riskukasaa, parruja, komia laiturikin on saanu antaa kiinnityksistänsä periksi monta kertaa.
Kuvittelen joka vuasi tuanne alajuaksulle isoon verkon johonka tarttuus kaikki roskat ja roinat kiinni. Siinä olis jos jonkinlaasta siivousjätestä, seurausta monen ihimisen välinpitämättömyyrestä, veten ja jäiren voimasta -luantua kannattaa kunnioottaa!
Monena aamuna on mukava kävellä kohomehes olevaa pihaa pitkin autohon ja kun ehtoolla tuloo takaasin saakin kävellä lankkua pitkin tupahan. Sillä piha on pehemoonen, vetelän ja vetisen kuran peitos, menöö aksiloota myären. Onneksi joskus käy tuulen vires, jotta piha kuivaa ja on vastaavasti yäpakkaasiakin kovettamahan. Tämähän on toki väliaikaasta, muutaman viikon ku jaksaa, niin sitten piha onkin ku kallio.
Jos olis maharollisuus sais joko aamuusin tai ehtoolla myähemmin oikeen nauttia sialun sopukoota myären happirikkahasta ilimanalasta roustikkoosta tiänpintaa talsies.
Sulan aikana veretähän koivella viivaa pihahan ja tiähän jotta saarahan niin sanotusti virtooksia aikahan. Kakarana tavattihin kävellä ehtoosin 1,5 km kylätiä läpitte luruja teheren. Eli autettihin tiätä kuivohon ja saatihin polkupyäräkelit maharollisiksi.
Silloon kans oppii sen, jotta siitä mistä vesi valittoo kulkureittinsä, sitä on ihimisen turha mennä muuksi muuttohon.
Se on sama asia, ku mukuloota kiinnostaa heikoolle jäille meno tai ainakin pitää kokeella kevähällä kuinka ojan päällys lumi tai jää kestää. Siinä on monen klopin ja flikan kummikengät kastunu ja on saanu ettiä kuivia muutinverhojakin.
Se toinen kohores on vanhempaan ihimisten tuhostus vimma eli into kraapia tikkuja ja saara jos jonkinlaanen valakia tai ainakin savun katku aikahan ensimmäästen joukos.
Muistan kersana, kuinka sitä piti aina pelevoosnansa kokeella muliiko vai eikö. Homma meinas muuttua toreksi ku piäni kummisaapas ottikin ja jäi suajalumehen tartuksihin ja piti nopiaa nypätä koipi pois, jottei mee koko flikka peräs.
Kiinnihän sitä jäätihin itte teosta, kun tuvasta piti mennä äireeltä apua hakohon. Sen verran sitä säikähti, jotta hetkeksi aikaa sen muisti jottei oo leikkimistä.
Kakarana sitä kans kuuli monta kertaa miästen sanovan: ”Se on ny mentävä ja haettava, sillä pian menöö kelit”.
Selevishän se mitä ne tarkootti, ku puki ittensä pihalle ja meni niiren joukkohon sekahan klapajamahan.
Kirjoittaja on vähäkyröläinen maitotilan emäntä ja Vaasan valtuutettu