Sunnuntai 3.10.2015. Lentosotakoulun perinnepäivä. Kauhava.
Aamupäivä
Toissapäivänä (1.10.) aloitin Kauhavan vastaanottokeskuksen johtajana. Oli tarkoitus aloittaa lokakuun lopulla, mutta nyt ei voi odottaa. Ihmisiä tulee ”ovista ja ikkunoista” eikä kukaan voi ennustaa miten kukin päivä jatkuu. Bussilastillisesta ihmisiä saatetaan ilmoittaa vasta muutama tunti ennen saapumista. Eräskin bussikuski lähetettiin ajamaan Torniosta ”aja nelostietä etelään, soitamme sulle kun tiedämme minne ajat”. Parin tunnin ajon jälkeen oli soitettu että ”aja Kauhavalle”.
Bussikuskin listassa on 45 nimeä, mutta bussissa on 50 ihmistä. Työntekijämme eivät mieti sitä liikaa, vaan väsyneet ihmiset viedään syömään ja nukkumaan. Otetaan nimet ylös kun viedään huoneeseen. Annetaan vaikka heidän itse kirjoittaa – mutta eiväthän kaikki osaa kirjoittaa. Siispä kirjoitetaan itse ääntämyksen mukaisesti arvaten. Miksi perheellä ei ole sukunimeä samalla lailla kuin meillä? Onneksi kaikilla turvapaikanhakijoilla ei ole asiat aivan huonosti.
Yli 350 ihmistä on jo saapunut. Suurin osa ei tiedä yhtään mitään mitä odottaa, mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä nyt pitäisi tehdä. Tukikohtakomppanian auditoriossa on 140 paikkaa – järjestetään siis ”info” kolme kertaa. Ja pitää ottaa huomioon eri kieliryhmät: valtaosa arabiaa, mutta myös daria, farsia, somalia ja kurdia.
Iltapäivä
Perinnepäivä alkaa kello 13.00. Tosi hieno juhla. Hauskoja muisteluita.
Kävelen Lentosotakoulun perinnepäivän tilaisuudesta suoraan ensimmäiseen turvapaikanhakijoiden tiedotustilaisuuteen komppanian auditorioon. Minulla on paraatipuku päällä – tänään on yksi niistä harvoista päivistä, jolloin saan kunnian pukea tämän hienon puvun päälleni.
Mietin: olisiko sittenkin pitänyt vaihtaa puku siviiliasuun? En vaihtanut, koska eräs arvostamani Punaisen Ristin kokeneista työntekijöistä neuvoi niin. Hänellä on paljon kokemusta Lähi-idästä, minulla ei yhtään. Uskoin siis häntä, kokeneempaa.
Astun joukon eteen komppanian auditoriossa. Odottavia katseita. Yllättyneitä: sotilas? Täysi hiljaisuus. Onneksi Manar Ameli on tulkkina.
”Suomi on demokraattinen oikeusvaltio. Teidän ei tarvitse enää pelätä. Olette turvassa”
”Minä ja henkilökuntani suojelemme Teitä.”
”Lapset ja raskaana olevat naiset hoidetaan niin kuin omat, lopuille välttämätön hoito, kunnes turvapaikkapäätös tulee.”
”Odotatte vuoroanne Maahanmuuttoviraston tai poliisin haastatteluun, olkaa rauhassa.”
”Minä en saa juoda olutta kaupan nurkalla – ette tekään.”
”Minä en saa vihellellä naisille kauppakeskuksella – ette tekään.”
”Naisia ei saa lyödä.”
Ja vielä: ”Sisällä ei saa polttaa tupakkaa.”
Kerroin, että nyt tarvitaan kaikkien apua siihen että hommat luistavat. Opettajat, lääkärit, sairaanhoitaja ja uskonoppineet ilmoittautuvat minulle. Teille on töitä.
Tiistai 12.1.2016. Kauhava.
Nyt mietin: ”Suomi on oikeusvaltio – olette turvassa” – lupasinko liikaa? En tietenkään voi luvata kenellekään sataprosenttista turvaa vastaanottokeskuksen sisällä tai ulkona.
On alkanut tuntumaan siltä, että he uskovat ja luottavat työntekijöihimme: mutta lupasinkohan liikaa?
Ilkka Peura
Kirjoittaja on Kauhavan vastaanottokeskuksen johtaja.