Syntyi pyhä konsensus, kun eduskuntapuolueet löivät kättä päälle velkajarrusta. Sitten vain median eteen vakavalla naamalla vakuuttamaan, että tällä kertaa olemmekin tosissamme.
Vakuuttelua tässä vähän kaivataankin, sillä lupauksista huolimatta kansantalouden velkaantumista ei ole saatu taittumaan. Edellisen hallituksen aikana talouskasvun katkaisi korona ja itäisen naapurin hyökkäys Ukrainaan.
Nykyisen hallituksen talouskasvun odotukset taas on katkaissut hallitus itse omalla politiikallaan. Leikkaukset heikommassa asemassa oleville ja verohelpotukset suurituloisille ovat toimineet juuri kuten tiedettiinkin niiden toimivan: köyhien määrä on lisääntynyt, yritysten konkursseja on ennätyspaljon ja työttömyys huippulukemissa.
Talous ei ole kasvanut, mutta valtion velka on.
Velkapelkoiselle kansalle rakennettiin siis velkajarru. Sen idea on, että eduskuntapuolueet sopivat jo ennen vaaleja siitä, kuinka paljon ensi vaalikaudella taloutta sopeutetaan.
Nyt tavoitteeksi asetettiin 8–11 miljardin euron sopeutukset. Vertailun vuoksi: nykyinen hallitus on saanut raavittua kasaan köyhien selkänahasta noin 3,5 miljardin euron säästöt.
Tulevalla eduskuntakaudella pitäisi taloutta siis sopeuttaa yli tuplasti sen, mitä tällä hallituskaudella on tehty.
Puolueiden välinen konsensus ei ollut kuitenkaan ihan täydellinen. Vasemmistoliitto jättäytyi sopimuksen ulkopuolelle, vaikka jakaakin huolen velkaantumisesta ja talouskasvun puutteesta.
Muissa puolueissa Vasemmiston toimintaa ei katsottu hyvällä. Olisihan mediaspektaakkeli muutoin ollut täydellinen.
Vasemmistoliiton päätös jättäytyä velkajarrusovun ulkopuolelle on perusteltua. Demokratiaa ei ole se, että etukäteen päätetään tulevan vaalikauden politiikasta, vaikka vaalit on vielä käymättä.
Toisekseen velkajarrusopimuksen tavoitteet laitettiin niin tiukoiksi, että niiden saavuttaminen on käytännössä mahdotonta. Taloutta joudumme kyllä sopeuttamaan, mutta järki ja realismi on pidettävä mukana.
Kun oikeistopuolueet eivät halua nostaa veroja ja vasemmistopuolueet eivät halua leikata, jää jäljelle vain jonkinasteinen kompromissi. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka sopimukseen sitoutuneet puolueet pystyvät käytännössä pitämään sopimuksesta kiinni.
Vai unohtuiko yksi kultainen sääntö: älä lupaa sellaista, mitä et pysty pitämään.