Elämässä pitää tulla kohdatuksi tuiskuja ja tuulia, ennen kuin ymmärtää edes vähän.
Isäni toisteli laulun sanoja; ”Sinun rauhasi annan Herra, elon kohtalot kirkastain, vaikka saisi en tyyntä tietä, sinun tietäsi pyydän vain.” Silloin se ehkä tuntui vain tutulta laululta, Siionin kanteleen laululta. Sitä sen enempää ajattelematta. Kunnes oma elämä on näyttänyt tuulensa ja tuiskunsa. Antanut ne kosket laskettaviksi. Toki elon purtta on kuljettu seesteisissä ja valoisissakin vesissä.
Miksi tähän pysähdyn lukiessa lehtiä, kuunnellessa uutisia? Apein mielin ajattelen, mihin uskoa, mihin luottaa?
Kirkon hengellisten liikkeiden keskellä ollaan. Luottamusta horjuttavien äärellä ollaan. Ollemme tehneet jotain, mikä ei ole oikein. Miksi meidän tänä päivänä on niin paha olla? Tosinaan tuntuu, että uskonnollisuuttakin pidetään lyömäaseena; ”siinäs näette”, sanotaan.
Kirkosta eroaminen on lyhkäisin ja helpoin ratkaisu mielipiteenä vastaantuleviin asioihin. Siksi tätä kyselen.
Elon kohtalotko kirkastat, vaikka en tyynissä vesissä saisikaan kulkea. Lupaatko vastata pyyntöön, kun vain sinun tietäsi pyydän. Mitä on liikkunut menneiden sukupolvien mielissä. sodankin nähneiden. Pyhän ja arjen vaihdellessa, toivon ja epätoivon välimaastossa. Sen varmasti tiedän ja ymmärrän. Armosta on silloinkin jokainen päivä lahjana saatu. Jokapäiväiselle leivälle on annettu siunattu arvo. Vähäänkin on tyydytty.
Tästä minun tulee ymmärtää, että saan ja saamme armon vuonna 2018 uskoa ja luottaa, että nuo alun laulun sanat ovat totta. Oli pieni Suomemme puristuksissa. Heilahteleepa kirkkolaivamme miten tahansa kaiken keskellä ja kaikessa. Arvot, vahvat arvot pitävät pinnalla. Niissä kun vahvoina pysymme, etsimme ja ymmärrämme. Silloin ei kukaan ole yksin, ei sivuun siirretty, eriarvoinen. Ei ole pientä, ei suurta. Yhdessä toistemme parhaaksi, keskeneräisyyden matkaa tehden. Jakaen ymmärrystä, jota itse elämässämme olemme saaneet. Kutsutaan, istutaan seurapenkkiin, veisataan uskon lujuutta ja luottamusta.
Emme aina elämäntarkoituksia ymmärrä, emmekä aina saa tyynissä vesissä kulkea. Kerran kuitenkin elonkohtalot kirkastuvat. Tie, mitä meidät pannaan kulkemaan, on kuitenkin sen tahdon tie, mikä meille on aina parhaaksi. Siinä on se rauha.
Toivon ja toivotan 2018 kaikkivaltiaan suojelusta, Hyvän kiertoon laittamista. Miksi minä ja me emme luottaisi, mihin sukupolvet ennenkin ovat luottaneet, siitä eläneet, sille kuolleet jo sata vuotta myös Suomessamme.
Siunattu kiitos, että olen edes vähän ymmärtänyt. Seurapenkeissä tavataan!
Toivorikkain ajatuksin.
Eila Rintamäki
Ilmajoki