Mitä olisin ilman edellisten sukupolvien antamia oppeja?
Miten kehittyisin vauvasta, osaamattomasta lapsesta kohti aikuisuutta.
Monitaitajaksi, tietäjäksi, elämäni hallitsijaksi ilman vanhempiani, isovanhempiani?
Mitä olisin ilman heidän hyvyyttään, apuaan, tukeaan turvanani?
Miten selviytyisin tässä tekniikan maailmassa ilman lasku- ja lukutaitoa?
Miten osaisin keskustella, ilmaista tunteeni ilman heidän alkuopastustaan? Ilman aitoa yhteyttä edeltäviin sukupolviin?
Harvoin vain oivallan, mitä kaikkea ilmaisena lahjana sain!
Mitä olisin ilman vanhusten suokaa, hyvyyttä ja lämmintä kättä? Hyväksyvää katsetta ja tukea?
Millainen olisin ilman taluttavaa, opastavaa mummoa, pappaa, äitiä ja isää?
Tavat, arvot, asenteet ja opit tarttuvat kuin takiaiset.
Ne istuvat lujassa, sulautuneena osaksi ihmisyyttäni, ilmaisukykyäni, ajatusmaailmaani?
Mitä olisin ilman edellisten sukupolvien osoittamaa ymmärrystä, yhteistyöstä, jakamisesta, antamisesta, auttamisesta puhumattakaan?
Millainen olisin, jos en ymmärtäisi, että jokainen vanhenee joka hetki?
Sitä, että elämä on kuin pilvet muuttaen muotoaan.
Sitä, että pilvien takaa tulee aina aurinko ajallaan.
Että elämä on yhä vielä yhteistä selviytymistarinaa, joka yhteisen historiamme muodostaa.
Helen Huhtakallio