Lapuan tragedia ei unohdu. Ilkan ja Pohjalaisen kyselyyn vastasi yli 150 lukijaa, jotka muistivat täsmälleen, missä olivat ja mitä tunsivat, kun Lapualla räjähti.
Tässä ovat heidän tarinansa:
Olin töissä ja vastasin puhelimeen. Pyydettiin autonosturia Lapualle. Sanoin jotain, että nosturi on varattuna ja ettei se tänään ehdi. Lapualta vastattiin, että tämä ei ole pyyntö, tämä on määräys.
Olin lähdössä kouluun tuona kohtalokkaana aamuna, kun valtaisa jyrähdys vavisutti taloa. Koulussa kuulin, mitä oli tapahtunut. Silloinen paras kaverini kertoi, että oli riidellyt äitinsä kanssa aamulla ja äiti oli töissä lataamossa. Äiti menehtyi räjähdyksessä. Kaverilleni jäi todella paha mieli tapahtuneesta. Toisteli monta kertaa tapahtuman, jälkeen ettei koskaan saa antaa auringon laskea riidan päälle. Pitkäperjantai tuona vuonna oli kirkkaan aurinkoinen ja kaunis -täysin päinvastainen kuin tunnelmat tuona pääsiäisenä muutoin.
Olin alivuokralaisasunnossa silloisella Rajakadulla Seinäjoella. Ennen kahdeksaa huoneeni ovi avautui omia aikojaan. Vähän ihmettelin. Seuraavana päivänä joukko nuoria miehiä Kauppiksesta käveli verenluovutukseen vanhalle sairaalalle.
Olin ala-asteen pihalla kaverin kanssa. Odotettiin, että kello soi. Sitten pamahti. Koko koulu tärisi, ja pääsimme kuitenkin luokkaan. Lasinpaloja oli kaikkialla. Sitten ilmoitettiin, että kaikkien pitää siirtyä ruokalaan. Likat itki, että "mun äiti on siellä töissä". Kaikki tuki toisiansa. Kavereistani viisi menetti omaisen. Meidän asuinlähiössä ei sen jälkeen kokkoa poltettu.
Olin noin 200 metrin päässä, juuri menossa hammaslääkäriin. Käsi oli ovenrivassa, kun mossahti. Kuului ensin humahdus. Sitten tuntui tärinää ja musta savupilvi nousi. Aivan kuin maailmanloppu olisi tullut. Olin silloin 15-vuotias. Jäi hammaslääkäriin menemättä.
Olin töissä Maitojalosteella Seinäjoella tuona aamuna. Teloin aamulla töissä jalkaani ja jouduin sen vuoksi käymään Seinäjoen keskussairaalassa. Odottelin lääkärille pääsyä, ja sieltä tultiin sanomaan, että kaikki lääkärien vastaanotot perutaan, koska Lapuan patruunatehdas on räjähtänyt ja sieltä tuodaan kohta loukkaantuneita. Jouduin pihalle muiden mukana ja sairaalan suoralla tuli samaan aikaan viisi ambulanssia. Jäin portaiden viereen hetkiseksi katsomaan.
Olin opiskelemassa Jyväskylässä. Aamulla kuulin radiosta shokkiuutisen. Isä ja vanhin veljeni olivat siellä töissä, joten piti saada nopeasti yhteys kotiin. Suoraan ei puhelimella päässyt, linjat olivat tukossa. Opiskelukaverin kotoa Ylihärmästä saatiin yhteys. Kaikki hyvin. Naapurustosta kuoli kaksi tätiä. Tapaus järkytti syvästi. Kaikki menehtyneet olivat isäni tuttavia.
Asuimme Paukun asuntolassa, ja olin viemässä lapsiani silloisen emäntäkoulun päivähoitoon. Olimme vaunujen kanssa matkassa ja ohittaneet Paukun. Ehdimme entisen Syväojan kaupan kohdalle, kun jysähti. Se oli epätodellista. Asunnostamme olivat ikkunat menneet rikki. Sen jälkeiset päivät olivat jotenkin pelottavia.
Olin menossa pyörällä kouluun, kun yhtä äkkiä liikkeiden ikkunat rikkoutuivat, maa vapisi ja takaani kuului vaimea humahdus. Katsoin taakseni ja näin savua takanani. Pyöräilin kouluun ja kuulin siellä, että Patruunatehtaalla oli ollut räjähdys. Olin paniikissa, koska isäni ja siskoni olivat siellä töissä ja oli epäselvää, miten heidän oli käynyt. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty, missä räjähdys oli tapahtunut. Onneksi isäni ja siskoni olivat selvinneet, koska eivät olleet töissä lataamossa. Päivä ei varmaan koskaan tule unohtumaan. Ruumisautot ja ambulanssit täyttivät Lapuan kadut. Illalla radiouutisissa lueteltiin kuolleiden nimiä. Nämä kaikki olivat tuttuja nimiä ja osan tunsin hyvinkin. Olin nimittäin itsekin ollut tehtaalla parina kesänä töissä. Yksi hyvä ystäväni loukkaantui vakavasti, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisi hengissä.
Olin äitini vatsassa. Paineaallon seurauksena olin potkaissut niin kovasti, että äitini oli tuntenut mahassa kasvavan lapsensa liikkeen ensimmäistä kertaa.
Olin lomalla kun kuulin onnettomuudesta. Lähdin heti paikalle ja ilmoittauduin KRP:lle vapaaehtoisena töihin. Murharyhmän tutkijana minut osoitettiin terveyskeskuksen kellariin vastaanottamaan ja käsittelemään turmassa kuolleita. Olihan se erikoinen tehtävä, kun piti valmistella tunnistettavia ruumiita, joita omaiset sitten päivän mittaan kävivät tunnistamassa. Onneksi minulla oli jo neljän vuoden kokemus toimia tässä tilanteessa. Tuosta päivästä voisi kirjoittaa vaikka kirjan.
Säkylässä kranaatinheitinkompaniassa. Kapteeni myönsi heti loman minulle ja kaverilleni, jonka koti vaurioitui "paukun" läheisyydessä. Tulimme kotiin Lapualle 13 eri autolla liftaamalla. Suru oli suuri ja paljon vastauksia vailla olevia kysymyksiä.
Olin ala-asteen kolmannella luokalla. Istuimme oppitunnilla, kun keskusradion kautta johtajaopettaja kertoi mitä Lapualla on tapahtunut. Tuota keskusradiota ei käytetty juuri koskaan - ja nyt kun niin tapahtui, tuo muistikuva syöpyi mieleeni. Seuraava muisto on, kun katsoimme vanhempieni kanssa hautajaisia televisiosta. Ne 40 valkoista arkkua olivat epätodellinen näky.
Olin kahvilla Shellillä odottamassa koulun alkua kun mossahti. Menimme paikalle ensimmäisten joukossa, ei meinannut uskoa silmiä, hysteerisiä ja shokissa olevia harhaili ympäriinsä tiilikasojen keskellä. Siinä vaiheessa ei käynyt mielessä, että ruumiita voisi olla niin monta kun oli. Ei yhtään tuttua joukossa. Koko todellisuus selvisi vasta illan aikana.
Olin 31-vuotias sairaanhoitaja. Olin hoitovapaalla kotona hoitamassa neljä-, kaksi- ja yksivuotiaita lapsiani. Asuimme neljän kilometrin päässä patruunatehtaasta. Pamauksen koin vain tärähdyksenä. Sitten sain puhelinsoiton, että töissä tarvitaan. Kun lapsille tuli hoitaja, lähdin terveyskeskukseen. Silloinen vastaava lääkäri tuli käytävällä vastaan ja antoi tehtäväkseni mennä kellariin ottamaan vastaan ruumiita.
Olin Kätilöopistolla vastasyntynyt pikkupoika vieressäni. Tajusin ehkä erityisellä tavalla itsekin äitinä perheiden sanoinkuvaamattoman menetyksen ja surun.
Olin viidennellä luokalla Joupin koulussa. Teimme pääsiäisaskarteluna savesta muotoillen pääsiäiskukkoa, kun armeijan vihertäviä helikoptereita lensi koulumme yli kohti Lapuaa. Viikon uutiskuvat olivat pelottavia, samoin tiedot, miten vaikea menehtyneitä oli tunnistaa. Samalla viikolla Seinäjoen seurakunnan pappi vieraili koulullamme. Vietimme pientä hartaushetkeä, jossa muistettiin onnettomuudessa kuolleiden perheitä. Tehtävänäni oli lukea opettajamme valitsema runo. Hän kertoi, että runo oli tehty vähän toisenlaiseen tilanteeseen, mutta sopisi kuitenkin tuohon hartaushetkeen. Runo alkoi sanoilla: "Oli kohdannut kaivosta onnettomuus, jyly kaukainen kertoi sen."
Vuonna 1976 olin Nurmon peruskoulun 2. luokalla. Tuona aamuna olin matkalla kouluun polkupyörällä, nykyisellä Keski-Nurmontiellä, kun kuului voimakas räjähdys ja maan pinta tärähti niin että pyöränikin tuntui pomppaavan irti tiestä. Koulussa opettaja kertoi luokassa kaikille mitä Lapualla oli tapahtunut. Illalla ajelimme Lapualle, vanhempieni ja sisarteni kanssa. Näky keskustassa oli järkyttävä, kaikkialla rikkoutuneita taloja ja autoja. Näky oli pelottava ja muistan, etten katsonut enää ulos auton ikkunasta vaan painauduin äitin kylkeen kiinni.
Olin 3-vuotias ja paukun räjähdys on ensimmäinen muistikuvani ylipäätään mistään. Asuin lapsuuteni aivan Lapuan keskustassa. Olin tuolloin perheeni kanssa aamupalalla. Kuului kova jysähdys ja isäni epäili, että joku ajoi autolla kotitalomme seinään. Juoksimme kaikki olohuoneseen, jonka isoista ikkunoista yritimme katsoa mitä oli tapahtunut. Muistan senkin mitä minulla oli päälläni: paksut froteiset lasten sukkahousut ja punainen pitkähihainen paita. Muuta en tuosta päivästä muista. Naapurissamme, samassa talossa, asuneesta pariskunnasta molemmat työskentelivät patruunatehtaalla. Heistä nainen menehtyi onnettomuudessa.
Asuin parin kilometrin päässä Paukusta kun räjähti. Hellan uunissa pellit tärisivät. Puolilta päivin äitini ja sisareni tulivat meille ja kertoivat, että veljeni vaimo ja monta muuta läheistä ja tuttua ihmistä on kuollut. En ollut kuullut mitään sitä ennen kun en tavannut radiotakaan kuunnella. Iltapäivällä menin työpaikalleni pieneen kahvilaani. Sinne tuli monia ihmisiä, jotka etsivät omaisiaan, olivat monta kertaa jo käyneet sairaaloissa etsimässä ja lopuksi löytäneet ja tunnistaneet omaisensa sairaalan "kylmältä puolelta". Illalla menimme veljeni luokse porukalla. Hänen viisivuotias poikansa ei edes itkenyt, sanoi vain: "Äiti ei enää kotia ku Paukku on räjähtänyt".
SARIANNE TEKONIEMI