Istuin kotipihan puutarhapenkillä pari viikkoa sitten. Ilta-aurinko maalasi maiseman kauniin kullankeltaiseksi. Katselin Luojan luoman luonnon kevään edistymistä ihaillen. Suljin välillä silmäni ja vain kuuntelin ympäriltä kantautuvia ääniä. Lapset leikkivät isolla porukalla hippaa. Talitiaisen varoitusääniä kuului läheisestä männiköstä. Väliin pisti västäräkin kevyt tsirp. Varikset ja räkättirastaat jatkoivat viime kesältä kesken jäänyttä reviiritaistelua. Peippouros kutsui omaa mielitiettyään ja naapurin suunnalta kuului silloin tällöin mustarastaan huilumainen luritus. Sen ääni siirtää minut aina muistoissa Keski-Euroopan niille alueille, jossa se on vallitseva linnun ääni.
Äänimaailmasta palasin takaisin katseen avulla jäsennettävään todellisuuteen. Silmieni edessä oli pihamme isoin istutusallas; varmasti ainakin kymmenen neliömetriä suuri kukkapenkki. Äkkiä silmäni tutkasivat istutusaltaan tiilistä reunamaa myöten kävelevän muurahaisen. Samalla toiselta suunnalta marssi toinen muurahainen. Siristelin silmiäni varsinaiselle multaosuudelle. Ja mitä pirskatti vieköön siellä näinkään. Näitä yhdyskunnittain eläviä aitososiaalisia, pistiäisiin kuuluvia hyönteisiä marssi pitkin kukkapenkkiä siellä täällä. Omistajan elkein. Ilman mitään käsitystä siitä, että olivat onnettomat eksyneet luvattomalle alueelle.
Muistan niin elävästi, kuinka äidiltä kuoli aikoinaan vuosi toisensa jälkeen kesäkukat mystisellä tavalla. Ne vain näivettyivät purkkiinsa, vaikka olivat saaneet aurinkoa, vettä ja rakkautta sopivassa suhteessa. Joskus samalla tavalla kävi kukkapenkin perennoillekin. Syy tähän ilmiöön löytyi, kun tarpeeksi suuri harmi laittoi asiaa tutkimaan tarkemmin. Muurahaiset! Ne viheliäiset olivat tehneet pesänsä suurten kukkapurkkien sisään pohjassa olevan reiän kautta. Kukkien juuret olivat auttamatta poikki, eikä tehtävissä ollut mitään. Siitä alkoi äidin taistelu näitä mauriaisia vastaan.
Kun minun kesäkukkaruukustani kuoli näivettymällä ensimmäiset kukat joitain vuosia sitten, tiesin heti, mistä on kyse. Muurahaiset! Siitä alkoi armoton taistelu allekirjoittaneen ja muurahaisten välillä. Sitä sotaa käydään periksiantamattomalla voimalla joka kesä. Minä kuljen kukkapenkin luota toisen luo, puran niiden tiilisiä reunuksia ja jos mullan puolelta löytyy käytäviä täynnä muurahaisen munia, myrkytän ne minkäänlaista armoa tuntematta. Heti meidän pihan vieressä on pikkuruinen metsäpalsta. Siellä muurahaiset saavat minun puolestani elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa. Voin vaikka osallistua pesänrakennustalkoisiinkin. Mutta minun kukkapenkkiini, sinne niillä ei ole mitään asiaa!
Katja Aninko-Laukkola
toimittaja