Mediaa, ja erityisesti sosiaalista mediaa, seuratessa syntyy vahva käsitys, että viha on tällä hetkellä politiikan polttoainetta
Erittäin voimakas vastakkainasettelu leimaa aikaamme, eikä toisen mielipiteen kunnioittaminen kuulu siihen käsikirjoitukseen.
Oikeastaan kisaa käydään siitä, kuka sanoo kovimmin, samalla venyttäen faktoja omien intressien ajamiseksi.
Poliittisen päätöksentekijän näkökulmasta tällainen kehitys on kestämätön
Suomi ei voi rakentua vihan ja tyytymättömyyden lietsontaan. Tällainen erottelee, kun sen sijaan tarvitsemme yhteistyötä ja turvallista arkea.
Euroopassa tyytymättömyyden äänet näkyvät ja kuuluvat yhä voimakkaammin.
Ranskassa ongelmat ovat kärjistyneet. Yhteiskunnallisia ongelmia on pitkään sovitettu julkisella rahalla. Nyt liikkumatila on olennaisesti pienentynyt. Julkinen velka ja alijäämä ovat korkeita, talous kasvaa hitaasti, ja uudistusten tekemistä vaikeuttaa poliittinen hajanaisuus.
Samaan aikaan nuorten tulevaisuudennäkymät ovat heikentyneet. Asuminen, toimeentulo ja työelämään pääsy ovat nousseet vahvasti eurooppalaisiksi sukupolvikysymyksiksi.
Tyytymättömyyteen pitäisi vastata politiikalla ja teoilla, mutta johtajuus ja visio paremmasta puuttuvat. Euroopassa on poliittisen johtajuuden vaje.
Samat kysymykset ovat tuttuja myös Suomessa. Miten rahoitamme ikääntyvän yhteiskunnan palvelut? Mistä saamme talouskasvua? Miten nuoret pääsevät kiinni työelämään ja omaan kotiin? Miten vastaamme muuttuvaan ilmastoon?
Näihin ei ole pikaratkaisuja. Tuottavuus ei nouse yhdellä hallituksen päätöksellä.
Yhdessä vaalikaudessa ei myöskään muuteta radikaalisti työmarkkinoiden toimintaa, koulutustuloksia tai yritysten investointikykyä. Ristiriita on ilmeinen. Tyytymättömyys liikkuu nopeasti, rakenteellinen uudistaminen hitaasti.
Lehtien palstoilla ja sosiaalisessa mediassa tyytymättömyyttä sanoittavat vahvimmin politiikan ääripäät, oikea ja vasen laita. En ylläty. Kun luottamus nykyhetkeen heikkenee, lupaus nopeasta ja perusteellisesta muutoksesta houkuttelee.
Oman parlamentaarisen kokemukseni mukaan tyytymättömyyden sanoittaminen ja yhteiskunnan muuttaminen ovat kaksi eri taitoa.
Toimeenpanokyky isojen prosessien läpivientiin jakaa poliitikot puhujiin ja tekijöihin.
Tilanne ei ole uusi. Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvut olivat käännekohta, jolloin öljykriisit, inflaatio ja teollisuuden murros pakottivat arvioimaan sodanjälkeisen talouspolitiikan lähtökohtia uudelleen. Silloinkaan päätökset eivät syntyneet yhdessä yössä, vaan yhdessä.
Nyt keskustelemme erikseen velasta, kasvusta, turvallisuudesta, maahanmuutosta, asumisesta, koulutuksesta, teknologiasta, syntyvyydestä ja ikääntymisestä. Nuoren ihmisen näkökulmasta ne ovat kuitenkin yksi ja sama kysymys: Onko minulla tässä yhteiskunnassa mahdollisuus rakentaa hyvä elämä?
Kun seuraavilta sukupolvilta odotetaan vastuuta velasta, ikääntyvästä väestöstä ja Euroopan turvallisuudesta, on meidän velvollisuutemme rakentaa heille mahdollisuus työllistyä, yrittää, perheellistyä, omistaa ja vaurastua.
Se ei ole lupaus kaiken säilymisestä, mutta se ei voi olla myöskään pelkkä lista leikattavista asioista.
Tähän tarvitaan poliittista johtajuutta. Politiikan laidoilla voidaan olla taitavia kertomaan, mikä nyt on rikki.
Suomen ja Euroopan tulevaisuuden kannalta vaikeampi kysymys on toinen: Kuka pystyy rakentamaan tilalle jotain, joka toimii? Vihalle niitä toimia ei ole kestävä rakentaa.
kansanedustaja Toholammilta.