Niin paljon ajatuksia, mutta vain vähän sanoja, joilla niitä voisi kuvailla. Tästä huolimatta yritän kertoa juttukeikasta, joka kuuluu työurani koskettavimpiin.
Pääsin viime viikolla Ukrainan pakolaisia avustavan ryhmän mukaan. Porukka kiertää rekalla noutamassa lahjoitettuja huonekaluja ja kuljettaa ne ukrainalaisten uusiin koteihin. Talkoolaiset tekevät työtä vapaa-ajallaan omaa vaivaa ja rahaa säästämättä siksi, että sotaa paenneiden kodeissa olisi muutakin kuin patja ja petivaatteet. Asiasta voit lukea lisää seuraavalta aukeamalta.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään mollata asioita järjestävää Seinäjoen vastaanottokeskusta. He tekevät kaikkensa, mutta työtunnit ja hyvä tahto eivät aina riitä. Siksi vastaanottokeskuksen väki kiitteleekin vuolaasti vapaaehtoisilta saatua tukea. Heidän ansiostaan apu saadaan perille virallista tietä nopeammin.
Moni vapaaehtoinen on valmis tinkimään elintasostaan muita auttaakseen. Voisiko virallinen taho kuitenkin auttaa arjen enkeleitä maksamalla auttamisesta aiheutuvia kuluja?
Ei tunnu reilulta, että hyväsydäminen nuori käyttää ruokarahansa syöttääkseen autoaan, jotta pystyy ajamaan lahjoitustavaraa ovelta toiselle.
Ukrainalaiset olivat avusta kiitollisia. Jokainen ihmetteli, miten paljon ja pyyteettömästi suomalaiset haluavat auttaa heitä. Kun huonekalurekka ajoi porraspäähän samaan malliin kuin jurvalaiset mööbelikauppiaat ennen vanhaan, ihmettelystä ja ylistyksestä ei ollut tulla loppua.
Vaikka auto oli täynnä tavaraa, pienten kassien kanssa vieraaseen maahan saapuneet empivät ottaa lahjoituksia vastaan. He halusivat varmistaa, että kaikille riittää jotain. Itselle ei haluttu juuri mitään, vaikka uusi koti oli tyhjää täynnä. Tärkeintä on, ettei tarvitse pelätä ja on katto pään päällä.
Vakuutteluista huolimatta tällainen lintukodossa elävä ei voinut olla liikuttumatta. Tyhjissä asunnoissa käyminen toi sodan lähemmäs ja sai ajattelemaan asioita ihan eri tavalla. Millaista olisi oikeasti jättää itse rakennettu koti ja puutarha? Kaikki, minkä eteen on tehty töitä vuosia. Synnyinseutu, kotimaa ja oma kieli. Koko elämä.
Maallista mammonaa vaikeampaa olisi tietenkin hyvästellä läheiset. Suurin osa meistä naisista joutuisi evakkomatkalle lähtiessään jättämään myös puolisonsa ilman tietoa jälleennäkemisestä. Jo pelkkä ajatus puistattaa.
Ukrainalaisista yksikään ei itkenyt. He yrittivät saada paikallisten tapaamisesta kaiken irti. Vaikka evakkoreissun uskottiin – tai ainakin toivottiin – olevan väliaikainen vaihe elämässä, lahjoitustavaroita enemmän kyseltiin sitä, mistä voisi saada töitä ja missä voisi osallistua suomen kielen kurssille.
Mistä ihmeestä Ukrainan naiset saavat voimansa? Miten he pystyvät olemaan niin reippaita ja rohkeita? Olen varma, että en itse pystyisi samaan.