Edellisen kolumnini palaute yllätti. Monet kyselivät, mistä sellaisen Estetiikan klassikot -kirjan saa, ja olisiko se hyvä isänpäivänlahja. Jouduin suorastaan liikutuksen valtaan – ainakin jotkut isät olivat saamassa pätevää luettavaa. Vaan todellisuudella on toinenkin puoli.
Paikallisen kirjakaupan ikkuna pysäyttää ohikulkijan näyttävällä tarjonnallaan. Näytteille on aseteltu suurten kustantajien – noiden sivistyksen vartijoiden – isänpäivää ja joulumyyntiä varten julkaisemat nykykirjallisuuden huiput. Kärkiniminä loistavat Siltsu, Kalle, Tami ja Cheek eli Poski.
Taiteesta ja taiteenfilosofiasta kirjoittavan ei kannata palautteen niukkuudesta lannistua. Tärkeät asiat – kuten taide – eivät ylipäätään ole suuren yleisön suosiossa.
Joidenkin mielestä taide on ylevää turhuutta – sankarillinen mutta turha kapina katoavaisuuden edessä. Nietzschen mukaan ihmisen henkiselle ja fyysiselle olemassaololle tärkeintä on taide – ”ylivertainen vastavoima kaikelle tahdolle elämän kieltämiseen”.
Taiteen kokeminen on helppoa jos teoksen sisällöksi riittää se, että se esittää jonkin tunnistettavan aiheen. Vaikka maalauksella onkin kyky viitata itsensä ulkopuolelle, voimme silti helposti kuvitella ei mitään esittävän maalauksen. Kun taas mitään esittämätön valokuva on mahdottomuus – sitä ei pysty edes kuvittelemaan.
Katsojalle vaikeinta onkin – ainakin aluksi – kuvallisen esittävyyden kynnyksen ylittäminen. Toki hyvää taidetta voivat olla niin esittävät kuin esittämättömätkin taideteokset. Kummalista on, että ne ovat sitä samoista ”taiteellisista” syistä.
Taide voi olla myös syvällistä ja merkityksellistä – syvällisintä mitä inhimillisessä elämässä on koettavissa. Tosin lume ja teeskentely vaanivat taidekokemuksessakin. Eilispäivän taide ei teeskentele, se on sitä mitä se on – vai onko?
Vanhaa taidetta voidaan arvioida vaikkapa teknisen suorituksen taidokkuudella, mutta tämän päivän taiteen tulkintaan ei tunnu mitkään kriteerit riittävän. Hämmentyneelle katsojalle herää usein epäilys, että uuden taiteen syvällisyys on pelkkää sekavuutta. Miksi joku Kieferin kaltainen ”sotkija” on syvällinen ja merkittävä taiteilija, kun taas joku toinen sotkupytty ei ole.
Askartelemme mieluusti menneessä ja valitamme, että tulevaisuus on meille liian kallista. Sitä myöten verbin aikamuoto futuurikin on kadonnut suomen kielestä. Guggenheimin museohanke torpattiin suurella metelillä. Kaatoiko sen nurkkakuntaisuus, vaalitaktikointi vai sosiaalisen median raivo.
Vai kaikki yhdessä, miten lie? Erilaisuuden ja uuden sietokyky lähentelee jo nollaa – taiteessakin. Olemme menossa kohti ”virallista taidetta”, jossa muutama ns. ”virallinen taiteilija” riittää median ja ”taidemaailman” tarpeisiin. Kirjallisuudelle on jo näin käynyt.
Viihteen kulutus lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. ”Viihde tekee hyvää”, lupaa jo tutkimuskin. Ehkäpä lopulta, kun aikamme kierrämme ohimosuonet piukeina suuria ja kalliita liikenneympyröitämme, tajuamme että vain taide voi meidät enää pelastaa!
Seppo J. Tanninen
Taidemaalari