Pietarsaari otti tänä keväänä reippaan askeleen kohti keskinkertaisuutta. Kaupungissa kolme vuotta asunut venäläisperhe ei saanut jäädä, vaan karkotettiin takaisin Venäjälle. Perhe oli anonut turvapaikkaa vuosittain.
Musiikillisen perheen yhdeksästä lapsesta jokainen soittaa useaa soitinta kukin. Musiikkitalolla ei varmaan ole ollut yhtään orkesteria, jossa ei olisi ollut ainakin yhtä perheen jäsenistä mukana.
Tapasin perheen nuorisoa silloin tällöin. Kyllä tämä kaupunki on tavallisempi ja tyhjempi ilman näitä ihmisiä. Olisi ollut hienoa nähdä, mihin kunnianhimoinen musiikille omistautuminen olisi vielä perheen lapset johdattanut.
Meiltä ei kysytty mitään. Jossain kaukana joku katsoi tilastoja ja uutisia ja päätti siivota kaikki maassa ennestään olijat pois, kun näki, että ihmisiä on ihan liikaa.
Täällä ajatellaan, että kaikki ulkkikset ovat samanlaisia. Venäläinen, kurdi, thaikku tai albaani – ihan sama, kunhan pysyy poissa.
Maailmassa on seitsemän miljardia ulkomaalaista, ja täällä on päätelty, että samaa porukkaa kaikki. Niin kuin meillä saisi samanaikaisesti olla vain yksi ryhmä tätä homogeenisten ulkomaalaisten joukkoa. Jos tulee yksi lisää, lähetetään alkupäästä yksi pois.
Suomessa tunnutaan ajattelevan, että se on aina niin, että Suomi antaa ja ulkomaalaiset nauttivat meidän tarjoamistamme eduista. Kenellekään ei tunnu pälkähtävän mieleenkään, että myös joku ihan ulkomaalainen voi tuoda meille lisäarvoa.
Olemme kuin tyhmä henkilöstöpäällikkö, joka palkkaa vain itseään huonompia alaisia. Näin taloon ei pääse ketään uhkaamaan hänen omaa urakehitystään.
Yksi perheen pojista oli edennyt Kultaisen harmonikan finaaliin. Kilpailussa on kova taso. Finalistit ovat oikeita tulevaisuuden muusikoita.
En alenna näiden nuorten soittajien arvoa, tai aseta kyseenalaiseksi heidän harjoitteluaan tai lahjakkuuttaan. Tulipahan vaan mieleen, että täällä me istumme ja käytämme maahanmuuttopolitiikkaa suojellaksemme keskinkertaisuutta. Se on rajat kiinni, tai pakolaiset vievät meidän haitaripokaalimme.
Viimeisimmän turvapaikkahakemuksen tueksi kirjoitin nimeni adressiin. Samoin teki moni muukin. Ehkä se oli liikaa. Päättävissä elimissä säikähdettiin, että nyt lähtee leipä suomimuusikon suusta. Nuo ulos ja äkkiä.
Voisiko maahanmuuttopolitiikkaan avata jonkin sisäänpääsyn kolmannen kaistan? Nyt tänne saa tulla töihin ja naimisiin, ja turvaankin otetaan joitakin perheitä vuosittain.
Voisiko Suomella olla käytössä jonkinlainen avainosaaja-kortti heille, jotka suostuvat tulemaan tänne, osaavat ja tekevät maailmastamme paremman paikan? Heti tulisi mieleen eräskin venäläisperhe, lajina kulttuuri.
Avainosaaja-titteliä voisi jopa markkinoida. Koulutettuja osaajia voisi sen avulla houkutella vetovoimaisemmilta mailta. Lisäksi se lisäisi paikallista houkuttelevuutta.
Pienet muuttotappiokunnat voisivat sen avulla yrittää sitouttaa uudet maahanmuuttajat alueelleen.
Nythän jokainen kynnelle kykenevä häipyy heti mahdollisuuden saatuaan Vantaalle.
HANNA PALOVUORI