Pitkäksi ojennettu keskisormi näkyy ensimmäisenä, valtavan kokoinen huopahattu seuraavana, syylät poskessa kolmantena. Asuntovaunusta heilahtaa ovi auki ja ulos tulee ehta rocktähti: Ian "Lemmy" Kilmister Kauhajoen Nummijärvellä!
Raskasta rockia ahnaasti kuluttavalle kesätoimittajalle näky on hulppea. Haastattelutuokio Motörheadin äijien kanssa sujuu leppoisasti. Lemmy naureskelee sarkastisia kommenttejaan ja kuuntelee rauhallisesti, mitä meillä suomalaistoimittajilla on kulloinkin mielessä. Se oli kesä 1999.
Nyt rock and rollin tervaskanto on poissa. Itsenäisyyspäivänä viimeksi Suomessa soittanut Lemmy ehti täyttää jouluaattona 70 vuotta. Tapaninpäivänä hän sai kuulla sairastavansa aggressiivista syöpää. Lemmy kuoli kotonaan, ei esiintymislavalla, kuten hän joskus toivoi.
Nummijärvi ei ollut ensimmäinen muistoni Lemmystä ja rosoisesta orkesteristaan. Muistan lapsena joskus 1980-luvulla, kun Motörhead soitti Närpiön urheilukentällä. Musiikin jyly täytti kuulemma Närpiön keskustan. Tarinan mukaan Lemmy oli vaatinut Smirnoff vodka -tarjoilua yleisölle, mutta järjestysvalta ei ollut tähän suostunut. Olisin halunnut matkustaa Teuvalta Närpiöön, mutta äiti ei päästänyt.
Lemmy soitti Suomessa yli 30 kertaa, ensimmäisenä The Rocking Vicars -yhtyeessä (suom. rokkaavat pastorit) noin vuonna 1965. Poliisi talutti pitkätukkaiset "pastorit" lentokentälle ja ulos maasta.
Lemmy nimesi yhtyeensä mieluusti maailman kovaäänisimmäksi. Musiikkilehdistö tuomitsi bändin maailman huonoimmaksi. Tuo ajanjakso, 1980-luvun keskiväli, ei ollut Lemmyn menestyksekkäintä aikaa. Hän soitti tuotantoaan baarien nurkissa milloin missäkin. Mutta hän ei koskaan luovuttanut.
Kun rautaa takoo päättäväisesti, lopulta se taipuu. Lemmyn piittaamaton elämäntapa vaati lopulta veronsa. Toisaalta Lemmyn tinkimätön suhde omaan työhön säilyy testamenttina monelle. Ei katumista, ei luovuttamista. Täytyypä laittaa illalla No Sleep ’til Hammersmith soimaan.
TONI VILJANMAA
Pohjalaisen päätoimittaja