Ihmisrakas, tottelevainen ja sopeutuvainen. Näin vaasalainen Ritva Yli-Heikkuri kuvailee pitkäikäistä Aku-koiraansa, jonka kuolema kosketti koko perhettä.
Noin 12 vuotta sitten Yli-Heikkurin poika ihastui työmatkallaan lyhytkarvaiseen saksanseisojaan. Pian hän oli selvittänyt, että yksi rodun kasvattajista asui Lapualla.
Yli-Heikkuri oli aluksi ihmetellyt, miksi poika halusi hankkia heille koiran. Hän muistelee poikansa vitsailleen, että sillä tavalla eläköityvistä vanhemmista ei tulisi mökkihöperöitä.
– Ja totta se oli. Se on saanut meidät lähtemään lenkille, oli sitten myrsky, pakkanen tai vesisade, ja pitänyt meidät ryhdissä, Yli-Heikkuri kertoo.
Haettaessa viisikiloinen koira oli emäntänsä mukaan suloinen ja pieni kuin kissa. Nimekseen se sai Aku Yli-Heikkurin lasten lempisarjakuvien mukaan.
Ikimuistoisia ihmiskohtaamisia
Aku sai vastaantulijoilta Yli-Heikkurin mukaan usein kehuja, sillä lyhytkarvainen saksanseisoja oli alueella harvinaisen komea näky.
– Oli mummo, vaari tai lapsi, niin kysyttiin, saako tulla silittämään. Monet sanoivat, että Akulla oli lempeä katse. Se kutsui luokse, vaikka koiraa ei tuntenutkaan, hän kertoo.
Yli-Heikkurin mukaan Aku pussasi rapsuttajiaan mielellään, eikä sitä voinut koskaan silittää liikaa. Se työntyi hänen mukaansa aina sinne, missä oli ihmisiä, esimerkiksi keittiön kahvipöydän ääreen.
– Mutta jos sitä pyysi siirtymään, se ei pannut vastaan.
Kun ihmiset olivat kipeänä, Aku oli hyvä lohduttaja.
– Se huomasi, ettei omistajalla ollut kaikki normaalisti ja änkesi viereen.
Koko perheen koira
Yli-Heikkurin mukaan kaikki perheessä osallistuivat koiran hoitamiseen, vaikka eivät asuneet enää kotona. Koira oli yksi perheenjäsenistä, jolle löytyi aina hoitaja.
– Välillä Aku piti oikein siepata, että minä haluan lähteä lenkille nyt, Yli-Heikkuri naurahtaa.
Aku oli omistajiensa matkassa niin marjametsällä, tuttavien mökillä kuin Lapin matkoilla. Kesällä se ui muiden kanssa ja talvella se pääsi harrastamaan tyttären tai isännän kanssa koirahiihtoa jäälle.
– Se sopeutui paikkaan kuin paikkaan ja kaikki paikat olivat sille mieluisia. Aku oli loistavaa matkaseuraa, eikä se ollut pitkistä reissuista moksiskaan.
Yli-Heikkurin mukaan Aku pärjäsi hienosti myös pienen lapsenlapsen kanssa.
Jotta Aku saisi myös aikaa levätä, eivätkä innokkaat hoitajat ruokkisi sitä vahingossa liikaa, perhe piti koiran hoidosta yhteistä päiväkirjaa.
Pitkän elämän viimeiset viikot
Aku eli Yli-Heikkurin mukaan aktiivisesti 12-vuotisen elämänsä loppuun saakka.
– Ainoastaan viimeisinä viikkoina ei mikään enää kiinnostanut, eivät edes nakinpalat, jotka olivat tavallisesti sen herkkua, Yli-Heikkuri muistelee.
Kun Akun vointi huononi, perheessä alettiin valmistautua sen viimeiseen matkaan. Perhe päätti yhdessä koiran tuhkauksesta ja Yli-Heikkuri otti yhteyttä Vaasan Pieneläinten hautaustoimisto Tähtipöly Oy:hyn. Yhdessä Tähtipölyn ja eläinlääkärin kanssa sovittiin aika, kun Aku voitaisiin nukuttaa.
Lähtö oli levollinen
Viime kesäkuussa Akun kanssa mentiin eläinlääkäriin viimeistä kertaa.
– Lääkäri selitti perusteellisesti, kuinka hän antaisi ensin nukutuspiikin ja tulisi myöhemmin takaisin huoneeseen antamaan lopullisen lääkkeen, Yli-Heikkuri kertoo.
Nukutuspiikin jälkeen Akua siliteltiin ja se hyvästeltiin.
– Kaikki paikalla itkimme. Sitten lääkäri tuli ja antoi koiralle lääkkeen, joka pysäytti sen sydämen. Tilanne oli levollinen.
Yli-Heikkurin mies ja poika kantoivat Akun viltillä autoon.
– Tähtipölyssä oli valmistauduttu meidän tuloomme. Ovi oli auki ja kynttilät paloivat, Yli-Heikkuri muistelee.
Menetys koskettaa edelleen
Yli-Heikkuri kertoo, että Akun menetys tuntui lopulliselta.
– Joskus vieläkin tulee sellaisia päiviä, että tuntuu tyhjältä ilman koiraa, hän kertoo.
Akun poislähdön huomaa erityisesti aamulla.
– Silloin oven takaa kuului pientä ulinaa ja tiesi, että koira on herännyt. Akulla ei ollut koskaan huonoa aamua.
Myös kaikki tavarat muistuttavat menetetystä perheenjäsenestä. Yli-Heikkuria helpottaa menetyksestä puhuminen.
Harrastusta ei tarvitse jättää
Täysin koiraharrastuksesta ei ole luovuttu, vaikkei perheeseen tulekaan uutta karvaturria. Esimerkiksi koiria käsittelevät kirjat vähentävät Yli-Heikkurin mukaan kaipuuta.
– Niissä on paljon oivalluksia, jotka on havainnut myös itse.
Lisäksi Yli-Heikkurin tyttärellä on kaksi koiraa, joista toinen on Akulle sukua. Niiden kanssa pääsee Yli-Heikkurin mukaan lievittämään rapsutteluikävää.
– Se oli Akun aika ja nyt on aika jollekin muulle, hän miettii.
Ihmiset surevat lemmikkejään eri tavoin
Lenita Kaivonen tietää, miltä lemmikin menettämisen aiheuttama suru näyttää. Se ilmenee lohduttomina kyyneleinä ja tarpeena avautua asiasta, mutta myös tyyneytenä ja vaitonaisuutena. Lemmikin kuolema on jaettua haikeutta ja toisaalta yksityistä kärsimystä.
Viimeiset 11 vuotta pieneläinten hautaustoimistoa johtaneen Kaivosen mukaan ihmiset surevat lemmikkejään hyvin eri tavoin.
– Sanoisin, että aika lailla puolet asiakkaistamme haluaa puhua. Monille on luontevaa muistella lemmikkiään sen kautta, miten eläin oli mukana heidän arjessaan. Saamme kuulla tarinoita esimerkiksi siitä, mikä oli lemmikin lempiruokaa ja millaisista leikeistä se piti, Kaivonen sanoo.
Vaikka lemmikki olisi ollut kuinka rakas, kaikki eivät ole valmiita näyttämään tunteitaan sen kuoleman jälkeen. Kaivosen mukaan naisille tunteiden esille tuominen tuntuu olevan helpompaa ja sallitumpaa, kun taas miehille tyypillistä on pyrkiä pitämään kasvot peruslukemilla.
– Otetaan esimerkiksi mies, joka tuo entisen metsästyskoiransa tuhkattavaksi. Hän voi olla silmin nähden todella surullinen, mutta ei missään tapauksessa halua puhua asiasta. Puhumista vältellään, koska se saattaisi tuoda kyyneleet silmiin, Kaivonen sanoo.
– Meidän pitääkin osata lukea asiakkaitamme. Joskus lemmikin ruumista tuodessa omistajan suru on niin pinnassa, ettei keskustelua kannata edes viritellä. Sama ihminen voi kuitenkin olla valmis puhumaan pari viikkoa myöhemmin, kun hän tulee hakemaan uurnaa.
Kaivonen perusti Tähtipöly-nimisen yrityksensä Vaasaan viime vuosikymmenen alkupuolella, koska arvioi kaupungissa olleen tarvetta lemmikkien omistajia palvelevalle hautaustoimistolle.
Nyt, toistakymmentä vuotta myöhemmin, arvio vaikuttaa osoittautuneen oikeaksi.
– En voi auttaa asiakkaitani heidän surussaan, mutta voin auttaa järjestelmään käytännön asioita ja kuunnella. Juuri kuunteleminen on tärkeintä, mitä lemmikkiään surevalle voi tarjota. Mielestäni heitä tulee kohdella samoin kuin läheisen ihmisen menettäneitä, Kaivonen sanoo.