Ehei, en aio sekaantua itselleni lähes tuntemattomaan aiheeseen, kotieläintalouteen, vaan kirjoittaa sienistä, noista Länsi-Suomessa aikanaan lehmien ruuaksi tuomituista eliöistä. Nimittäin näihin aikoihin, kun puolukanvarvut näyttävät Efesoksen Artemiin etumuksilta ja männyt tuoksuvat sateen jälkeen kirpeälle partavedelle, on aika lähteä sieneen.
Lapsuudessani meillä sienestettiin sen mukaan, mitä äiti oli opetellut kirjoista ja mitä Isojoella sattui kasvamaan. Sienestys oli mukavaa, mutta en silloin vielä viitsinyt paneutua lajintuntemukseen. Aina saattoi kysyä, otetaanko sieni mukaan vai ei.
Jouduin myöhemmin tekemään työn kantapään kautta, kun kesätyöt Etelä-Suomen metsiä mittaamassa toivat väkisin eteen hyviä sienimaastoja. Joskus karttalaukku oli pakko tupata täyteen suppilovahveroita, kun ei niitä raaskinut metsäänkään jättää.
Sienestys sopii kuitenkin huonosti yhteen metsänmittauksen kanssa, kuten muidenkin ajatusta vaativien tehtävien. Kerran lähdimme isän kanssa kävellen hyvälle suppilovahveropaikalle. Isä ajatteli yhdistää retkeen linnustuksen ja otti mukaan myös koiran ja aseen. Kun oli kerätty tunnin verran suppilovahveroita, havahtui isä huomaamaan, että kumpaakaan ei enää ollut mukana. Palattiin perkuujälkiä pitkin ensimmäiselle suppilorypäälle, ja siellähän koira nukkui pyssyn vieressä.
Ongelmallista tämän hienon harrastuksen kannalta on, että sienten ulkonäkö vaihtelee kasvupaikan, sääolosuhteiden ja yksilön iän mukana. Sienikirjan kuvat ovatkin viitteellisiä ja uusista tuttavuuksista sekä harvemmin poimituista pitää jaksaa lukea koko teksti helttojen muotoa, itiöpölyn väriä, kasvupaikkaa jne. myöten.
Toinen haaste tulee lajirunsaudesta. Maanpäällisen itiöemän tuottavia suursieniä kasvaa Suomessa vähintään paria tuhatta eri lajia. Tästä johtuu, että mitään metsästä löydettyä uutuutta ei saa pakottaa "100 sientä" -tyyppisen kirjan esittelemien lajien tuntomerkkeihin.
Löysin tätä kirjoittaessani hyllyistäni 15 sienikirjaa, mutta tämä menee jo reippaasti kirjaharrastuksen puolelle. Joka tapauksessa omaa sienikirjastoa kannattaa päivittää silloin tällöin, sillä sienitietoa tulee jatkuvasti lisää.
Osa vanhastaan kerätyistä sienistä ei kuulu enää suositeltaviin ruokasieniin tai niiden käsittelyohjeita on muutettu. Myrkkysienten osalta on kiinnostavaa, että suippumyrkkyseitikki tunnistettiin Suomessa sienimyrkytysten aiheuttajaksi ja nimettiin vasta 1970-luvulla. Se ei ilmestynyt tuolloin tyhjästä metsiin, mutta sienen tympeä ulkonäkö ja tutuissa sienissä pitäytyminen olivat ilmeisesti säästäneet sienestäjät enimmiltä vahingoilta.
Jokamiehenoikeudet ovat toimineet Suomessa pääsääntöisesti hyvin, sillä metsäpinta-alaa on asukasta kohden runsaasti. Nämä oikeudet ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys ja Pohjoismaiden ulkopuolella onkin enimmäkseen toisin. Sieniä saa kenties kerätä vain valtion mailta, joskus vain omaan käyttöön tai vain tietyn määrän. Jokamiehenoikeuksia täytyy itsekin kiitellä – omista metsistä saisi vuosi toisensa jälkeen palata tyhjän korin kanssa!
Reija Haapanen
Kirjoittaja on MMT, yrittäjä ja tietokirjailija Isojoelta.