Kesäkeskusteluihin nousi uutinen siitä, että Suomessa syntyy vauvoja vähemmän kuin aikoihin. Vedettiin esiin pula-aika, lamavuodet ja muu yleismasentavuus, joka tässä maassa on kuninkuuslaji. Kärkkäimmät kolumnistit kerkesivät julistamaan, että hallitus rokottaa lapsiperheitä. Kehdot ovat tyhjiä, koska meillä on niin pöljät ministerit.
Harmin aiheeksi nousi se, että verrokkimaassa Ruotsissa on paremmin. Tuota ei sovi ihmetellä: maan tunnetuin taiteilija Carl Larsson piirsi ruotsalaisten sielunmaisemaan suloiset lastenkammarit ja lempeän kotiäidin ihanteeksi.
Meillä kansallistaiteilijat värjäsivät poikaa ja varista tai mummoa ja kissaa pellon pientareelle. Naapuri on tuottanut olennaisia lastenkulttuurin osia Pekka Töpöhännästä Peppi Pitkätossuun ja Viiruun ja Pesoseen.
Syntyvyyskeskustelussa nousee aina esiin myös Suomen oletettu tai todellinen "lapsivihamielisyys". Maalataan esiin kuvia etelänmatkoista, kun perilliset ovat saaneet halauksia ja lempeää päähäntaputtelua tuntemattomiltakin.
Matkailu on siitä kelju juttu, että silloin näkee vain pintaa. Silti olemme valmiita ruoskimaan itseämme, kun kaikki ei ole samoin kuin ihanassa lomakohteessa.
Kesäinen piipahdukseni Alankomaissa palautti mieleen muistot 20 vuoden takaa. Perheemme asui Amsterdamissa ja lapset olivat pieniä. Totta tosiaan, lapsiin suhtauduttiin lempeästi, kaupan täti antoi tikkarin ja naapuri puhu lempeästi. Ilmapiirissä oli ero Suomeen verrattuna. Hollannissa on paljon lapsia, ja heitä näkyy kaikkialla.
Rohkenen silti väittää, että meillä puhe lapsivihamielisydestä kuuluu samaan sarjaan kuin muukin niin sanottu suomalaisuuspuhe. Tapaamme heittää lonkalta sellaisia lauseita kuin "suomalainen vaikenee kahdella kielellä", "rehellisyys on hyveemme" ja "suomalaisuuteen kuuluu huono itsetunto". Samaan settiin kuuluu retorinen veto lapsivihamielisyydestä. Kommentti on kuin sosiaalista kittiä, joka sitoo kuulijat yhteen nyökyttelemään ja mumisemaan "niin totta" -mantraa.
Samaan aikaan, kun ripottelemme tuhkaa hiuksillemme, sopii katsoa sitä oikeaa todellisuutta. Jos lasten kannalta asiaa katsoo, arki sujuu yhdessä maailman turvallisimmassa ja vähiten korruptoituneessa maassa. Päiväkotiasiat ovat kunnissa melko hyvässä jamassa, tukea löytyy yksityiseen ja kunnan päivähoitoon. Koulumme saa globaalisti kehuja. Merkittävä osa jälkeläisistä jatkaa koulutuspolkua korkeammassa oppilaitoksessa, joihin edelleen pääsee sisään ilman isän lompakkoapua.
Kuinka monessa maassa päästään samaan? Onko kitisijöiden suhteellisuudentaju loksahtanut paikoiltaan?
Jokainen voi muuttaa omaa suhtautumistaan lapsiin, hymyillä, taputtaa päähän ja tervehtiä lempeästi. Sitä ei voi ulkoistaa viranomaiselle. Siksi paras muutos lähtee meistä itsestämme. Lapsivihamielisyyden voi kääntää lapsiystävällisyydeksi ihan omin voimin.
Laura Kolbe
Kirjoittaja on historiantutkija ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professori.