Osallistuin kesällä Mindfullness-kurssille. Ilmoittautuessani kurssille, odotin tapaavani sielunsa kanssa kosketuksissa olevia seesteisiä ihmisiä, jotka kävelevät rauhallisesti, ajattelevat positiivisia ajatuksia ja hengittävät kevyesti. Ihmisiä, joiden joukosta stressaantunut ja kiireinen olemukseni loistaa, kuin kiiltomato syksyisessä illassa.
Yllätyksekseni huone täyttyikin kaltaisistani supernaisista. Yli-ihmisistä, jotka olivat yli-empaattisia, yli-hyviä, ylisuoriutujia, ylitekijöitä, ylipääsemättömiä. Jokaisella oli omanlaisensa superominaisuus, mutta sillä erolla että superominaisuutemme ei tehnyt meistä vahvempia, vaan se oli kuin kryptoniitti Teräsmiehelle.
Me superihmiset voimme aina kävellä vähän nopeampaa, tehdä vielä yhden jutun enemmän, tehdä sen paremmin. Kiivetä korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin. Huolehtia vielä yhdestä läheisestä. Pelastaa vielä yhden kissanpennun. Antaa vielä vähän vaikka kori on jo tyhjä. Olemmehan pysäyttämättömiä voimissamme.
Kesän aikana opin, että jatkuvan kiirehtimisen ja suorittamisen sijasta voikin pysähtyä: kävellä rauhassa, nauttia lenkistä asettamatta tavoitetta, tehdä parhaansa, tehdä virheitä ja olla väärässä. Muista huolehtiminenkin lähtee kuitenkin samoilla säännöillä kuin lentokoneessa: ”Huolehdi ensin happinaamari itsellesi ja auta sitten vasta vierustoveria.”
Törmäsin kesäni aikana tällaiseen huoneen tauluun: ”On tärkeämpää olla ystävällinen kuin oikeassa. Usein emme kaipaa älykästä mieltä, joka puhuu, vaan erityistä sydäntä joka kuuntelee.” Nyt, kun suurin osa on aloittanut taas työt ja vastassa on pitkä työrupeama syksyä ja talvea kohti, niin muistetaan että kiire ja stressi pelkästään heikentävät suoriutumista. Kävellään hitaammin, keskitytään kuuntelemaan, olemaan ystävällisiä ja aistimaan hetket sellaisina, kuin ne ovat. Tehdään parhaamme ja luotetaan, että se riitää. Huolehditaan itsestämme ja muista, niin syksykään ei tunnu niin kylmältä ja pimeältä.
Laura Syväoja
päätoimittaja