Alkaa Itämerellä tapahtua. Isot pojat pullistelevat riskirajoilla. Itänaapurimme osoittaa mieltään, kun kilpakumppani US Navy ilmestyy kuopatun Neuvostoliiton entisille kotivesille, menneiden aikojen Varsovan liiton sisämerelle. Rauhan mereksikin ikuiseen rauhaan uskoneet myötäjuoksijat Itämerta kutsuivat. Millään saman laajuisella merialueella ei ollut yhtä paljon sota-aluksia kuin kylmän sodan aikaisella Itämerellä.
Niistä pääosa lukeutui punalippuiseen Itämeren laivastoon, mukaan laskettuina Puolan ja Itä-Saksan pinta-alukset ja monilukuinen maihinnousukalusto. Olihan Varsovan liiton maiden kassakaapeissa vakaat suunnitelmat maihinnousuista Tanskan salmien alueelle ja Skånen rannikolle. Varmaankin puolustustarkoituksessa? Rauhantahtoisia maita kun oltiin. Lasketaan tähän nyt vielä Ruotsin ja Suomen harmaakylkiset alukset. Sotalaivoja ruuhkaksi saakka.
Asiasta kiinnostuneet voivat tarkistaa tarinani kenraali, Bundeswehrin komentajan Klaus Naumannin kirjasta NVA - Anspruch und Wirklichkeit nach ausgewählten Dokumenten . Kirja osoittaa, että ruotsalaisten ja tanskalaisten sotilaiden uhka-analyysit eivät olleet täysin pielessä. Maihinnousualusten liikehdintää Itämerellä seurattiin Suomessakin riittävällä tarkkuudella, varmuuden vuoksi.
Sitten Neuvostoliitto katosi, mutta Venäjä jäi. Varsovan liitto hajosi, ja maihinnousukalusto siirtyi Puolan mukana Naton kylkijäiseksi. Vain parhaat jäivät Venäjän haltuun. Osa taistelualuksista ruostui puhki Kaliningradin ja Kronstadtin satama-altaissa. Itämerta hallinnut punalippuinen laivasto saavutti muutamassa vuodessa aallonpohjan tai oikeastaan pohjamudan.
Venäjä oli laivoineen joutunut vetäytymään vuoden 1939 lähtöasemiin. Vaikeasti huollettava Kaliningrad jäi menneen statuksen ulkoistetuksi muistomerkiksi. Yli 300 000 sotilasta oli vedettävä takaisin kotimaan aroille Saksasta ja muista itäblokin entisistä maista. Kaiken lisäksi nämä maat liittyivät Natoon lyhyellä valmisteluajalla.
Saksan keisarikunnan rautakansleri Bismarck totesi Saksan yhdistymiseen johtaneiden voitokkaiden sotien rauhanneuvottelujen yhteydessä: "Voitettua vastustajaa ei saa rauhaa solmittaessa koskaan nöyryyttää". Tämä viisaus unohtui ensimmäisen maailmansodan voittajilta, kun Saksasta piti ensisuunnitelmien mukaan tehdä härkävaljakoilla kyntävä maatalousmaa. Onneksi järki kuitenkin loivensi Saksalle saneltuja rauhanehtoja. Nöyryytetyn katkeruus jäi kuitenkin kytemään ja kylvi siemenet diktatuuriin siirtymiselle ja toisen maailmansodan syttymiselle.
Onko Venäjän uhittelu maailman merillä ja ilmatilassa seurausta kylmän sodan jälkeisen Venäjän alennustilasta ja sekasorrosta? Yrittääkö naapurimme asevoimien riskialttiilla esiintymisillä ja "potentiaalisen vastustajan" tarkoituksenhakuisella ärsyttämisellä paikata menneiden aikojen kuviteltua nöyryyttämistä ja luoda puhtia omiin kansalaisiinsa?
Oman profiilin nostamiselle on kuitenkin valittu hyvän käytöksen rajamailla liikkuvat toimenpiteet. Ei Krimiä miehitetä eikä Itä-Ukrainan "vapaaehtoisia" taistelijoita tueta ilman ylimmän valtionjohdon siunausta. Ei rynnäkköhävittäjän pilotti lentele huvikseen tai oma-aloitteisesti US Navya hipoen tai tunnistettavan lentokoneen siipeä kutkutellen ilman ylemmän tahon lupaa tai jopa käskyä. Siinä leikissä voi päästä jopa omasta hengestään.
Presidentti Koivistoa lainaten: "Ei pidä provosoitua". Meidän ylimmän valtionjohtomme tasapainoilu naapurimme kanssa on tuottanut suomalaisten kannalta hyväksyttäviä tuloksia. Näyttää EU myös olevan tehtyjen ratkaisujen kannalla. Toivokaamme, että mastoja tai siipiä hipova lentely pysyttelee poissa Suomen aluevesien tuntumasta.
ASKO KILPINEN