Oven ulkopuolelta kantautuu kolketta. Viidesluokkalaiset mekkaloivat malttamattomina.
Odotettavissa on jotain kivaa.
Sisällä luokassa Antti-vaari, Antti Nurmi valmistautuu pitämään oppilaille kertausharjoitukset. Aiheena on kasvienkeruu.
Vaikea sanoa, kummalla puolella ovea innostus on kovempi.
Ensimmäiset 10 kasvia oppilaat keräsivät jo viime kesänä. Nyt on tarkoitus verestää muistia uutta 10:tä kasvia varten.
– Lapset tykkäävät tästä kovasti, Antti-vaari sanoo ja säteilee.
Hän luotsaa Länsimetsän koululaisia "ihan viraapelityönä". Lähes 30 vuotta sitten armeijasta eläkkeelle jäänyt Nurmi usuttaa nyt lapsia luonnon helmaan.
– Lapset harjaantuvat näin kunnioittamaan luontoa. Se on tärkeä asia.
Nurmi on äkeissään, että kasvien keruu lopetettiin kouluissa 1960-luvun lopussa.
– Se oli iso virhe. Yksi sukupolvi jätettiin kokonaan tiedon ulkopuolelle. Enää ei erotettu kuusta männystä, hän puhisee.
Sitä ennen kasveja kerättiin kesäisin vuosikymmeniä. Se oli oppikoululaisten pakollinen kesäläksy, jonka moni piti hirveänä kärsimyksenä.
Mutta ei Antti-poika.
– Minun piti kerätä keskikoulussa 120 kasvia, mutta keräsin 403, Nurmi ylpeilee.
Hän innostui reissullaan kiertämään Lapit ja Ahvenanmaat. Kaikki oppilaat eivät jaksaneet kömpiä edes kotipihalle.
– Isonveljen tai jopa äidin kasviot saattoivat päästä uusiokäyttöön.
Sisään suhahtava luokka ryhmittyy heti vaarin ympärille.
Tärkeitä asioita kerrataan yhdessä.
Nurmi opastaa, että rapistuvia havupuita ei kannata kerätä, myös puutarhakasvit pitää jättää rauhaan. Pisteitä saa, jos kasvilla on juuret mukana.
Harvinaiset kasvit tulee jättää rauhaan, siitä Nurmi on tarkka.
– Jos ottaa viimeisen, se on kasvin kuolema.
Nurmi kyllä tietää, että suomalaisia on yleensä turha varoittaa.
– Jos mättäälle pystyttää kyltin, että älä ota tätä viimeistä orkideaa, niin suomalainen noukkii sen varmasti. Ottaa vielä juurenkin!
Kerättävää Suomessa kyllä riittää, sillä Nurmen mukaan luonnossa elää 1200 peruskasvia.
– Voikukkiakin on 700 alalajia.
Oppilaat pistävät vaarinsa tiukkaan tenttiin.
–Leskenlehti?
– Tussilago farfara.
Kataja?
– Juniperus communis.
Valkovuokko?
– Anemone nemorosa.
Ikänsä kasveja rakastaneelta Nurmelta tulee latinankielinen nimi kuin apteekin hyllyltä. Pakko uskoa, että vaari tietää.
Oppilaidenkin tulee kaivaa löytämilleen kasveilleen latinankielinen nimi, ihan kuin ennen vanhaan.
– Lajituntemus on arvokas asia, Nurmi tähdentää.
Vanhaan malliin mennään muutenkin. Nurmi edellyttää, että kasvi on aseteltu paperille kauniisti ja että tietolaput on täytetty säntillisesti.
– Ja kasvi pitäisi aina nimetä tai ainakin veikata sille jotain nimeä, jotta näen, oletko edes oikeilla jäljillä. Ellet tiedä yhtään, kilauta mummulle. Äidiltä on turha kysyä, Nurmi vinoilee.
Koululaiset ovatkin olleet umpirehellisiä.
– Siellä voi lukea lapussa kerääjän kohdalla, että "Juulia ja mummu".
Vuosien mittaan Antti-vaarin pöydälle on päätynyt kirjava kokoelma oppilaiden kasvioita.
Monet ovat Nurmen mukaan erinomaisia, lähes taideteoksia.
– Sitten tuodaan oudosti tursuava pläjäys, josta voi juuri ja juuri sanoa, että kyseessä on biologinen kasvi.
Hän huokaa. Kaikki eivät sittenkään ole kasveista yhtä ihastuneita.
JAANA-STIINA ALA-KORPI
