Siitä on jo pari viikkoa, kun sanoimme sinulle hyvästit kuusiäiti. Kolme päivää oli tuullut suoraan lännestä niin, ettei voinut kuvitellakaan, kuinka salmesta pääsisi yli soutuveneellä. Iso vene oli käännetty saaressa nurin. Nyt se saisi levätä.
Seurasimme huolestuneena saaren kauneimman ja pisimmän kuusen huojumista. Vanhinkin kuusi se on. Mutta se oli vielä niin ylväs ja aristokraattinen. Laskin, että se on ikäiseni.
Äitikuusi tekee enemmän punaisimpia ja suurimpia käpyjä joka kesä kuin mikään muu saaren kuusi. Sen oksilla olen nähnyt joka kesä kirkkaanpunaisia isoja käpylintuja.
Tuuli vain kovenee. Myrsky nostaa merenpinnan korkeutta. Petollinen pintatuuli veisi soutuvenettä aivan omille teilleen. Olimme kaikki mielestämme kokeneita merikarhuja, joilta nämä tuulet evät luuloja pois vie.
Siivoamme kesäkotia ja elämme hyvää ja rauhallista elämää kaikesta huolimatta. Säätiedotukset lupaavat seuraavalle päivälle vielä kovempaa tuulta.
Olen kehitellyt teorian, miksi kaikissa pahimmissakaan fantasioissa, äitikuusi ei mossahtaisi talon päälle. Se on onneksi pohjoistuulen puolella. Pohjoistuuli ei onneksi pääse yllättämään suoraan mereltä koskaan. Tuohon pitää vielä lisätä M. O. T, mikä oli todistettava.
Mietimme viiden hengen porukalla iltaisin maailmanmenoa. Takkatuli lämmittää ja kuivat koivuklapit ovat nyt tulleet enemmän kuin tarpeeseen. Pojat ottavat areenan ja musiikki alkaa soida. Mitä balsamia korville?
Salaa muistelen kaikkia niitä ihmisiä, sukulaisia ja muita kanssaeläjiä, jotka ovat täältä lähteneet viimeisen kerran. Mieli kohenee vähin erin.
Seuraavana aamuna tuuli pitää pienen tauon. Vahvin poika valitaan soutajaksi. Yksi merikarhu kerrallaan kasseineen ja koirineen soudetaan yli. Olemme lopulta kaikki onnellisesti vastarannalla. Äitikuusen huippu näkyy vielä parkkipaikalle.
Jäämme kaikki jo nyt odottamaan seuraavaa kesää ja kuusiäidin näkemistä.
Katriina Risku- Vartiainen
Kaskinen