Jatkosodan päättymisen muistopäivänä 19. syyskuuta julkaistiin kolmas piispainkirje. Kahden vuoden välein ilmestyneiden kirjeiden teemoina ovat aiemmin olleet Raamattu ja rukous. Tällä kertaa teemaksi valikoitui hyvin ajankohtainen yhteiskunnallinen aihe, johon myös teologia tarjoaa omat näkökulmansa: rauha.
Rauha on matka. Se alkaa kunkin ihmisen sisäisestä levosta ja kurottaa kohti maailmanlaajuista vakautta, josta jokaiselle ihmiselle riittäisi osansa.
Itsenäisyyspäivän aikaan ajatukset kääntyvät isänmaamme vaiheisiin ja pitkään jatkuneeseen rauhan kauteen, josta voimme syystä olla kiitollisia. Väkivaltaisuudet nousevat kuitenkin uutisotsikoihin päivittäin, ja neuvottelut Ukrainan sodan päättymiseksi käyvät kiivaina.
Raamattua voidaan erityisesti Vanhan testamentin osalta luonnehtia sotaisaksi kirjaksi. Myös Uuden testamentin kertomuksissa esiintyy sotilasvirkamiehiä.
Raamattu ei kuitenkaan ihannoi sotaa, vaan toimii pikemminkin ihmiselämän todellisuuden peilinä. Alkukertomukset kuvaavat paratiisin harmoniaa, johon hyvin pian mukaan tulevat ensimmäinen veljesmurha ja Israelin kansan monivaiheiset taistelut.
Uusi testamentti päättyy kuvaukseen ikuisesta rauhasta, johon jo Vanhan testamentin profeetat viittasivat. He ennustivat aikaa, jona miekat taotaan auroiksi ja keihäät vesureiksi. Jeesus ei kehottanut väkivaltaan, vaan lupasi seuraajilleen sellaisen sisäisen rauhan, jota mikään tai kukaan muu ei voi antaa.
Jokainen sota loppuu joskus. Parhaimmillaan se päättyy mahdollisimman nopeasti ja oikeudenmukaisesti. Ajatus oikeudenmukaisesta sodasta on kulkenut teologiassa aina 400-luvun alusta lähtien, jolloin kirkkoisä Augustinus sen hahmotteli. Myös luterilainen opetus rakentuu sen periaatteille. Tavoitteena on sodan välttäminen viimeiseen asti. Puolustussota voidaan nähdä oikeutettuna, ellei mikään muu keino ratkaise konfliktia.
Nykyisen hybridisodankäynnin aikana oikeudenmukaisen sodan käsitettä voi olla vaikea soveltaa, kun sodan rajat hämärtyvät. Juuri siksi ajatus oikeudenmukaisesta rauhasta on erityisen tärkeä – myös tämän päivän rauhanneuvotteluissa. Se edellyttää kaikkien sodan osapuolten osallistumista rauhan rakentamiseen sekä myös niiden ihmisryhmien kuulemista, jotka ovat perinteisesti jääneet marginaaliin.
Monien vähemmistöjen ja vähempiosaisten ääni jää valitettavan usein unohduksiin. Onnistunut rauhanprosessi edellyttää kaikkien kuulemista. Näin palautetaan sodan uhrien ihmisarvo ja herätetään väärintekijät vastuuseen.
Rauhantyötä ei tehdä vain suurvaltojen johtajien neuvottelupöydissä, sillä jokainen meistä voi omalta osaltaan edistää rauhaa. Arkipäivän rauhantyötä on miettiä, miten puhuu ja mitä kirjoittaa sosiaaliseen mediaan. Vahvistanko ristiriitoja vai rakennanko siltoja erilaisten käsitysten ja ihmisryhmien välille?
Rauhantyö voi olla lähimmäisenrakkautta perheessä, naapureiden ja työtovereiden parissa tai pieniä tekoja vapaaehtoistyössä ja yhteisöllisissä hankkeissa.
Kristillisessä uskossamme anteeksiantamus on suuri lahja. Se auttaa meitä päästämään irti kokemastamme vääryydestä ja rakentamaan elämää sovinnon varaan. Rukous puolestaan antaa voimaa toimia rauhan puolesta silloinkin, kun tie näyttää vaikealta.
Piispainkirjeen myötä kutsun meitä kaikkia rakentamaan rauhaa omalta paikaltamme käsin.