Kulttuurin saralla vuosi 2016 tullaan muistamaan populääri-ikonien poismenoista. Surullista, mutta jotain hyvääkin?
Muun muassa David Bowie, Prince, Leonard Cohen ja George Michael menehtyivät kuluvana vuonna ja Motörhead-yhtyeen Lemmy Kilmister vain muutamia päiviä edellisvuoden puolella. Ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja pitkiä sekä taiteellisesti tuotteliaita uria. Perässään sellaisia faneja, jotka ovat saattaneet kasvaa artistin uraa seuraten ja siitä uuttaen jopa kymmeniä vuosia.
Erityisesti Bowieta, Princeä ja George Michaelia yhdistää arvo, joka saattaa selittää pitkäikäisen ja omin ehdoin luodun uran salaisuuden. Yksikään heistä ei jäänyt paikalleen. Kaikki kolme pyrkivät tietoisesti kehittymään ja uudistumaan kussakin ajassa vaikuttaneiden virtausten sytyttäminä. Kellään heistä ei ollut kiinnostusta evergreen-viihdyttäjäksi, vaikka diskografiat sellaiseenkin olisivat olleet lyönnissä.
No, nyt heitä ei sitten enää ole. Surkein vuosi ikinä, sanotaan. Ymmärrän, mutta valitsen mieluummin sellaisen näkökulman, josta käsin voin olla täydellisesti eri mieltä.
Liikutaan ehkä pyhäinhäväistyksen laitamilla, mutta jokaisen yllä mainitun artistin ura voi nyt paremmin kuin lähimenneisyydessä. Levymyynti on moninkertaistunut. Ketään heistä ei enää mitata viimeisimmän julkaisunsa mukaan – Bowie ja Cohen olisivat muuten legendoja silläkin mittarilla – vaan perspektiivi on nyt elämänsaavutuksissa.
Princeä on tänä vuonna kuunneltu maailmassa enemmän kuin minään muuna vuonna 1980-luvun jälkeen. Viisi Prince-albumia istui USA:n albumilistan kärkikymmenikössä parin listaviikon ajan hänen kuolemansa jälkeen. En keksi montaa parempaa tapaa maailman parantumiseen, kuin massiivinen Princen kuuntelun moninkertaistuminen maailmanlaajuisesti.
Valtavirtapop taidemuotona raahasi George Michaelin arvostusta sunnuntaihin saakka. Sunnuntain suru-uutisesta lähtien saavutukset on tunnustettu ilman poikkeuksia.
Hienoin asia musiikille vuonna 2016 oli Bowien esiripun sulkeutuminen. Ei tietenkään hänen kuolemansa, vaan väistämättömän yhdistyminen taiteelliseen voimannäyttöön. Bowien ”Blackstar” -albumi julkaistiin kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa. Syövän kanssa pitkään taistellut Bowie teki kuolemastaan taidetta, joka avautuu kerroksittain pitkän sulattelun myötä. Kirsikkana kakun päälle kyseessä on Bowien yli 40-vuotisen levytysuran ensimmäinen USA:n albumilistan ykkössijalle yltänyt teos - viisi päivää hänen kuolemansa jälkeen.
Kaipaamme tarinoita ja merkityksiä. Taiteilijoiden postyymi suksee on tästä raadollisen ymmärrettävä esimerkki. Olen kuunnellut tänä vuonna läpi valtavan kasan yllä mainittujen artistien vanhaa ja tuoreempaa tuotantoa. Henkilökohtaisen harmituksen aiheeksi jää mahdottomuus nähdä enää ketään heistä elävänä lavalla, mikä saattaa lopulta olla hyväkin asia.
Jos siis etsit hopeareunuksia, muista että vuonna 2016 kuunneltiin enemmän upeita popklassikkoja kuin vuosikausiin. Voimakkaasti populäärikulttuuria teoksillaan määritelleet hahmot ovat nyt ansaitsemassaan arvossa ja heidän merkityksensä kokonaisuudelle alkaa kirkastua. Muistetaan myös, että henkilöt ovat poistuneet, mutta musiikki säilyy ja jopa vahvistuu.
Blackstar on muuten mielestäni vuoden paras albumi. Otathan haltuun.
SAMI RUMPUNEN
Festivaali- johtaja