Läheisen kuolemasta ja siihen liittyvästä suremisesta on tullut hyvin yksityisiä asioita. Näin sanoo käytännöllisen teologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopistosta.
Ennen Suomessakin hautajaiset saattoivat olla koko kyläyhteisöä koskettava tapahtuma, jossa oli varuilta keittotarjoilu, koska kuka tahansa saattoi poiketa. Hautajaisiin ei erikseen kutsuttu.
– Nykyään hautajaiset ovat lähinnä pieniä perhetilaisuuksia, Vähäkangas vertaa.
Vähäkankaan mukaan hautajaisten pienentyminen on ollut trendi viimeiset parikymmentä vuotta. Koronapandemia vauhditti hautajaisten pienentymistä entisestään, kun piti tarkkaan harkita, ketkä voivat osallistua.
Menetys ei enää näy ulospäin
Myös surun näyttämisen tavat ovat muuttuneet.
Ennen läheisen menettämisestä viestittiin ulkoisilla merkeillä. Lesket pukeutuivat surupukuun, ja vaatteisiin kiinnitettävää surunappia saattoivat käyttää leskien lisäksi myös muut, joilta oli läheinen kuollut.
– Perinteiset surutavat, kuten suruaika, surunapit ja surupuvut, ovat olleet maatalousvaltaisen yhteiskunnan tapoja surra. Nämä ovat meillä pitkälti historiaa. Surupukeutumista näkyy lähinnä hautajaisissa.
Kuoleman ja surun yksityistyminen liittyy kaupungistumiseen ja yleiseen kulttuurimme yksilöllistymiseen. Enää ei ajatella niin, että olisi olemassa tietty surutyö, jonka kaikki menetyksen kokeneet käyvät läpi samalla tavalla.
Surun yksilöllistyminen voi antaa jokaiselle mahdollisuuden surra omalla tavallaan. Toisaalta sureminen jää pitkälti ihmisen omien voimavarojen varaan.
Vähäkankaan mukaan moni kuitenkin kaipaa yhteisöä surua kohdatessaan.
– Jos kyseessä on todella läheisen ihmisen menetys tai ensimmäinen iso menetys, kyllä moni ensimmäisen vuoden sen jälkeen on aika kädetön sen suhteen, mistä oikein voi saada apua jos tarvitsee.
Suremiselle jää niukasti tilaa
Kuolemaan ja suremiseen liittyvät perinteet olivat osa kyläyhteisöjä ja maatalousyhteiskuntaa.
Kun yhteiskuntamme on muuttunut maatalousvaltaisesta kaupunkikeskeiseksi, kuolema on jätetty ikään kuin ulkopuolelle. Saatetaan ajatella, että kuolema kuuluu vain sairaaloihin ja hautuumaille.
– Ei oikein ole rakenteita tai tapoja, miten menetyksen kohdannutta voitaisiin tukea.
Yhteiskunnan rakenteet eivät anna surulle tilaa.
– Esimerkiksi Tansaniassa, jossa asuin kymmenen vuotta, menetyksen kokenut perhe keskittyy pari viikkoa suremiseen, ja naapurit tuovat ruuat tullessaan surutaloon. Tällainen perinne on meiltä poistunut aika lailla.
Meillä ei yleisesti ajatella, että sureva tarvitsisi käytännön apua.
– Eli esimerkiksi niin, että "Minä hoidan lapsia, jotta sinä voit hoitaa paperitöitä".
– Ihminen ei ehkä edes tajua, miten paljon hoidettavia asioita on, ennen kuin kuolema sattuu oman läheisen kohdalle.
Tämä taas voi johtua pitkälti siitä, ettei kuolemasta juuri puhuta.
Vähäkankaan mukaan edesmenneen läheiset joutuvat keksimään erilaisia tapoja selvitäkseen käytännön asioiden hoidosta. Läheiset saattavat ottaa esimerkiksi virkavapaata, jotta pystyvät huolehtimaan kuolemaan liittyvistä järjestelyistä, kuten vainajan asunnon raivaamisesta.
Surua ei ole luokiteltu sairaudeksi, vaan ajatellaan, että se on luonnollinen osa elämää. Siksi esimerkiksi töistä ei voi saada sairauslomaa surun vuoksi, ellei suru ole traumatisoitunut ja johtanut masennukseen.
Kuolemasta puhumista pidetään vaikeana
Vähäkangas kertoo pohtineensa, miten suru ja kuolema saataisiin normaalimmaksi ja näkyvämmäksi osaksi nykypäivän kaupunkilaisten elämää. Hieman ristiriitaisesti juuri yksityisyyttään arvostavan voi olla vaikea löytää tukea.
Jotkut hakevat tukea sosiaalisesta mediasta.
– Se on osalle paikka surra. Mutta ei kaikille. Jos ajatellaan keski-ikäisiä jotka menettävät vanhempiaan ja ikäihmisiä, jotka menettävät puolisoitaan, niin Facebook on paikka, jonne saatetaan ladata hautajaiskuvia.
Mitä enemmän kuolema poikkeaa luonnollisesta elämän kiertokulusta, sitä vaikeammaksi asiasta puhuminen saatetaan kokea.
Nuorena puolisonsa menettäneet lesket tai lapsen menettäneet vanhemmat saattavat hakeutua omiin vertaisryhmiinsä esimerkiksi netissä tai erilaisissa järjestöissä.
– Etsitään vertaisia, joilla on nimenomaan hyvin samantyyppinen kokemus.
Sureville on toki tarjolla erilaisia tukiryhmiä, joita tarjoavat esimerkiksi seurakunnat.
Vähäkankaan mukaan seurakuntien sururyhmiin osallistuu etenkin iäkkäitä, puolisonsa menettäneitä leskiä. Osa ihmisistä vierastaa seurakuntien ryhmiä niiden oletetun uskonnollisuuden takia.
Surusta puhumista ei yleensä pidetä sopivana esimerkiksi työpaikalla. Jos joku puhuu läheisensä kuolemasta, sitä saatetaan melko pian alkaa pitää paheksuttavana.
– Kuolemaa pidetään usein pelottavana tai epähienona puheenaiheena. Mutta jos siitä ei lainkaan puhuta, siitä tulee helposti mörkö.
Käsittelemätön suru voi nousta esiin yllättäen. Tunnettujen henkilöiden joukkosuremisessa voi todellisuudessa olla kyse omasta, käsittelemättömästä surusta. Vähäkangas uskoo, että joskus on helpompi surra julkisesti vaikka Englannin kuningattaren kuin oman läheisen poismenoa.
– Nuorilla voi tulla jonkun kuuluisuuden kuoleman jälkeen tarve surra kollektiivisesti sosiaalisessa mediassa.
Hautajaisissa saa itkeä
Moni voi etukäteen ajatella, että sureminen loppuu, kun hautajaiset on pidetty. Suomalaisissa hautajaisissa surua saa yleisesti ilmaista itkemällä.
Saattohoitoakin tutkineen Vähäkankaan kokemuksen mukaan edesmenneiden läheiset ovat kuitenkin kertoneet, että varsinainen sureminen on alkanut vasta hautajaisten jälkeen, kun käytännön asiat on hoidettu.
– Aika ennen hautajaisia on mennyt kuin sumussa, kun on ollut pakko miettiä järjestelyjä, arkun väristä lähtien.
Hautajaisten jälkeistä aikaa joku oli kuvannut hänelle siten, että se oli kuin tyhjyyteen olisi hypännyt. Vasta sitten on ehtinyt pohtia omaa menetystä.
Puhuminen voisi auttaa tässäkin.
Hautajaisia ei ole välttämättä suunniteltu lainkaan etukäteen. Joskus on niinkin, että vaikka saattohoidossa oleva ihminen itse olisi yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, läheisille lähestyvästä kuolemasta puhuminen on voinut tuntua liian vaikealta.
– Olen haastatellut myös kuolevia ihmisiä. He ovat kertoneet, että ovat johonkin paperinsyrjään kirjanneet toiveitaan, koska puoliso tai lapset eivät ole halunneet puhua asiasta.
– Siinä ehkä ajatellaan, että jos kuolemasta puhutaan, sitä ikään kuin manataan lähemmäs.
Muisto kulkee mukana
Vähäkankaan kokemuksen mukaan surun tunteet nousevat pintaan eniten ensimmäisen vuoden aikana läheisen kuoleman jälkeen. Merkkipäivät ja juhlapyhät saattavat muistuttaa siitä, ettei omainen ole enää paikalla kuten aikaisemmin.
Erilaiset henkilökohtaiset muistelurituaalit voivat olla tärkeitä läheistään surevalle.
Vähäkangas kertoo esimerkin leskestä, joka söi aamupalaa edesmenneen puolisonsa valokuva pöydällä, ja myös puhui kuvalle kuin puoliso olisi ollut yhä paikalla.
Suremiseen voi liittyä myös vaikeita tunteita, kuten ärtymyksen tunne edesmennyttä kohtaan.
Vaikka kulttuurissamme ajatellaan yleisesti, ettei kuolleista sovi puhua pahaa, on Vähäkankaan mukaan hyvä, jos myös edesmenneen ikävistä piirteistä saa keskustella.
Ajan myötä muistelurituaalit muuttuvat ja surun tunteet helpottavat. Se ei tarkoita sitä, että läheinen unohtuisi.
– Muisto kulkee mukana ja jää osaksi minuutta ja ihmisen tarinaa, johon myös menetykset kuuluvat.
Hyvästi, äiti
Äitini kuoli kuluvan kesän alussa.
Kesäkuun lopulla osallistuin pieneen ja tunnelmalliseen siunaustilaisuuteen, joka pidettiin kappelissa vanhempieni kotipaikkakunnalla. Siellä oli esillä kaunis tammiarkku, jonka päällä oli isäni hankkima kukka-asetelma. Äidin tuhkauurnan kylkeen on maalattu pieni lintu. Uurna haudataan vanhempieni kotipaikkakunnan hautausmaalle myöhemmin syksyllä.
Pääkaupungista kotoisin olevien vanhempieni kotipaikkakunta on 500 kilometrin päässä. Olen itse kolmen peruskouluikäisen lapsen äiti. Arjen keskellä olen tietoisesti hakenut itselleni tilaisuuksia muistelemiseen ja suruun. Vanhat valokuvat ovat olleet kullanarvoisia.
Muutama päivä äidin kuoleman jälkeen kävin kävelyllä meren rannassa ja kirjoitin äidille runon. Se oli minun tapani jättää hyvästit. Ajatuksissani äiti on yhä läsnä päivittäin. Äitini on aina osa minua.