Herään maanantaiaamuna 4:30. Televisiosta Ylen urheiluselostajat huutavat hurmiossa. Jamaikalainen Usain Bolt on juossut 100 metrin kultaa Rion olympialaisissa. Hän teki jälleen saman sadalla metrillä kuin Lontoossa 2012 ja Pekingissä 2008.
Keskityn kuuntelemaan selostusta peiton mutkasta. Aamuyön ajatukseni ovat selkeät ja iloiset. Voiton huuma tarttuu. Seitsenkertainen olympiavoittaja on voittamaton. Miehen on täytynyt syntyä voittamattomaksi. En tarvitse ruutua nähdäkseni silmissäni pitkän, liitävän miehen ja hänen ylpeät kasvonsa vihreämustakeltaisen lippunsa alla.
Yö oli muutenkin erittäin menestyksekäs, kun eteläafrikkalainen Wayde van Niekerk rikkoi 400 metrillä Michael Johnsonin maailmanennätysajan 43,18 ajalla 43,03. Van Niekerkin juoksun aikana Bolt oli valmistautumassa omaan juoksuunsa. Tuloksen selvittyä Bolt näytti videolla erittäin hämmästyneeltä ja epäuskoiselta nostaessaan kätensä suun eteen. Mitä mahtoi olla Boltin mielessä silloin, ennen omaa suoristustaan? Kateutta? Onnellisuutta? Epäuskoa?
Silloinko lähti pantteri jylläämään urheilijan sisällä?
Usain Bolt osaa ärsyttää. Hänen keikistelevät ja ylimieliset mitalitanssinsa ovat saaneet monet penkkiurheilijat puhkumaan, sillä voittoa saa hurrata, mutta rajansa silläkin. Meillä tyydytään käden heilutukseen ja herkistymiseen kansallislaulun soidessa.
Mistä olemme oppineet rajoittamaan voiton hurmaa?
Suomalaisista urheilijoista liian harva on kilpailija. Missä on mieletön voitonnälkä, joka tyydyttyy vain voitolla?
"En tiedä mitä, mitä tapahtui, kaikki tuntui hyvältä, mutta..." -selitykset voisi kääntää "En halunnut voittoa tarpeeksi".
Jo alakoulussa keskitytään liikaa häviäjiin. Voittaa ei saa. Tuntuu, että voittaminen on epäreilua. Liikunnasta ja urheilusta tulee mukavaa yhdessäoloa ilman luonnollista kisaamista.
Liikunnallisesti lahjakkaat ovat joutuneet taka-alalle keskusteluissa, joissa muistellaan liikuntatunteja. Liikunta kouluissa on toiminnallinen tunti, jossa näkyy joka kerta jokaisen kehon ominaisuudet ja luonnolliset taipumukset, toinen loistaa ja toinen on keskiverto. Jos koulujen liikuntatunnit eivät sisältäisi kilpailuja, jäävät samalla myös mahdolliset superlupaukset samalle viivalle lahjattomampien kanssa. Suunta on väärä.
Voittaminen vaatii sen, että loput häviävät. Sitä ei silti saa pelätä, vaan enemmin kannustaa lahjakkaita kilpailemaan, luomaan hurmaa voitosta, pettymään hopeasta. Voittajaksi syntyy maailmassa vain harva, jos kukaan, ehkä kuitenkin Usain Bolt, mutta nälkää voi kehittää ja siihen saa kannustaa.
Veikkaan suomalaismitalisteiksi keihäänheittäjä Antti Ruuskasta sekä painija Petra Ollia. Heitä ennen nähdään monia suomalaisurheilijoita, jotka voivat yllättää kerääntyneellä voitonnälällään. Kysymys onkin, kenessä on eniten tuota jamaikalaista pantteria?
Veikkaan taas: Ollilla. Lappajärven tiikeri on herkkä, mutta mahdottoman jääräpää. Ollin olemus huokuu sinnikkyyttä. Olisiko virolaisen valmentajan ansiota, että Olli janoaa voittoa viimeiseen voimaan? Vai murisiko Olli jo kapalossaan tiikerin ääniä?
Katso videolta painija Petra Ollin ajatuksia:
www.ilkka.fi/kuvat-ja-videot
ELINA NYSTRÖM