Romeo oksensi takapenkillä jännityksestä, kun olimme matkalla kotiin. Minä ja tytär jännitimme yhtä paljon, mutta emme sentään voineet pahoin.
Meillä ei ollut kokemusta koiran kasvatuksesta, mutta koiran me halusimme ja sellaisen – totta vie – me saimme.
Ensimmäisestä yhteisestä kotimatkasta on nyt kulunut 23 vuotta. Muistoissa tuo päivä tuntuu melkein eiliseltä.
Annoimme kultainennoutaja Meetruskan Good Idealle lempinimen Romeo, sydäntenmurskaaja.
Kultainen Romeo oli nimensä veroinen. Se murskasi sydämemme ja lopulta melkein kaiken irtaimiston, mitä kodista sen leukojen väliin suinkin irtosi.
Tuohon aikaan oli niukasti koirien kasvatusoppaita. Olisipa kouluttaja Tuire Kaimio kirjoineen ollut jo silloin.
Romeo vei meitä kuin kuoriämpäriä. Se ei tullut kutsusta luokse vaan ryntäsi viuhkahäntä voitonriemuisesti heiluen minne tahtoi ja teki mitä halusi.
Emme osanneet tulkita pennun eleitä, emme ymmärtäneet sen viestejä. Vain yksi asia oli selvä: pidimme valtavasti toisistamme.
Romeo poti eroahdistusta, kun se joutui jäämään yksin kotiin. Se järsi tusinoittain kirjoja suoraan hyllystä. Lehdet, kengät, huonekalut, lelut, laukut, kaikki tämä kiva oli sille lohduttavaa ajankulua.
Osallistuimme tavallisten ja ongelmakoirien koulutuksiin. Kahlasimme ne harvat silloiset opaskirjat ja yritimme kaikin keinoin ymmärtää erikoista ystäväämme.
Epäonnistuimme pahoin.
Lopulta nostimme kädet pystyyn. Rakastimme sitä mutta olimme lopen uupuneita, ahdistuneita ja neuvottomia.
Kaikki sen jälkeen tapahtunut onkin ihmeellistä, koirien kirjoittamaa historiaa.
Luovutimme yksivuotiaan sydäntenmurskaajamme vammaisten avustajakoira-projektiin, joka oli vuonna 1994 Suomessa ja koko Pohjoismaissa aivan uutta.
Amerikasta oppinsa hakeneet kouluttajat jalostivat pioneeri Romeon täydelliseksi tehtävään, jonka Invalidiliitto sille osoitti.
Romeosta tuli Roope, yksi Suomen ensimmäisistä ja kuuluisimmista vammaisten palvelukoirista.
Roope paistatteli valtakunnan sanomalehtien sivuilla, sitä haastateltiin aikakauslehtiin ja saimme ihailla sitä ylpeinä ja liikuttuneina televisio-ohjelmista.
Invalidiliitto luovutti Roopen avustajakoiraksi turkulaiselle Ritvalle.
Televisio kuvasi sydämellistä, koirastaan onnellista Ritvaa sekä Roopea uudessa kodissa.
Roope kuljetti pyörätuolissa istuvan emäntänsä käteen juuri sellaisen kaukosäätimen, jollaisen se oli meillä silpunnut tuhannen murusiksi.
Meidän ihana Romeomme kantoi leukojensa välissä Ritvalle kengät ja sipsutti kevyesti ja vauhtia jarrutellen tämän pyörätuolin vieressä.
Touhukas Roope hallitsi emäntänsä kääntämisen apuvälinein sängyssä. Siitä oli tullut välttämätön tuki ja turva, eikä sen tarvinnut jäädä enää koskaan yksin.
Tytär on tuon jälkeen kasvattanut jo oman sydäntenmurskaajansa, ja hänestä on kehittynyt melkoinen koirien asiantuntija.
Minäkin osaisin jo tulkita eläimen viestejä oikein. Romeo jätti kuitenkin niin kultaisen jäljen sydämeeni, että sitä vaaliessa sujunee loppuelämä ilman toista koiraa.
PIRKKO LEHTIMÄKI