Ilkka-Pohjalaisessa oli 14.5. Nina Behmin hyvä kirjoitus köyhyydestä. Hän käsitteli asiaa yleisellä tasolla ja haluaisin jatkaa teemaa henkilökohtaisella näkökulmalla.
Isäni kuoli päivää vaille 45-vuotiaana. Meitä jäi viisi sisarusta; nuorin vajaa 3-vuotias leskiäitini huollettavaksi. Äitini oli pienipalkkainen myyjä, joten perheen taloudellinen tilanne oli vaikea.
Kouluissa oppikirjat ym. materiaali oli itse kustannettava. Jotta me lapset pystyimme opiskelemaan, saimme huoltoapua (nykyisin toimeentulotuki). Raha riitti yksinkertaiseen ruokaan. Kouluruokailuun ja harrastuksiin ei ollut varaa, mutta käytimme paljon kirjaston palveluja. Kun televisiomme meni rikki, ei ollut varaa uuteen ja olimme ilman sitä 1,5 vuotta.
Vaikka saimme yhteiskunnan tukea, yritimme itsekin hankkia toimeentuloa. Itse jaoin mainoksia. hoidin lapsia, kävin siivoamassa jne. Nuorin veljeni toimi kukkakaupan lähettinä.
Toivottavasti kukaan ei tulkitse kirjoitustani valitusvirreksi tai katkeruudeksi. Päinvastoin haluan tuoda kiitollisuutta, että huoltoavun turvin me saimme kouluttautua ammattiin, saimme työtä ja saatoimme maksaa yhteiskunnalle takaisin saamamme avun.
Samalla haluan kumota käsitystä, että toimeentulotukea saavat ovat loiseläjiä ja omaan tilanteeseen syyllisiä. Kuten Nina Behm toteaa, ”köyhyys ei ole oma valinta”.
Riitta Lehtola
Seinäjoki