Lauantain toivotut levyt on sukupolvikokemus. Tuolla ohjelmallaan Yleisradio on siirtänyt suomalaisia lepopäivän viettoon syksystä 1935 lähtien.
Eräs hartaimmin toivotuista ja myös useimmin soitetuista saattaa olla Laps olen Karjalan Anna Mutasen laulamana.
Karjalasta ei pohjalaistuvassa paljon puhuttu, mutta sen verran lapsikin tiesi, että jotkut naapurit olivat joutuneet sieltä sodan takia lähtemään. Siksi tuli pala kurkkuun, kun Mutanen lauloi, että laps olen köyhän, kauniin Karjalan, nyt vaikka vierahissa vaellan.
Että kaikki eivät olleet kotonaan meidän kylässä, vaan tunsivat jatkuvaa orpoutta. Sitä ei kunnolla käsittänyt.
Karjalasta ja karjalaisista kertovat laulut ja runot ovat vallan muuta kuin pohjalaiset kansanlaulut. Karjalan heimon kaipuu ja kanteleiden soitto muuttuu lännessä uhoksi ja puukolla kutitteluksi. Ne otetaan, joista tykätään, ja muut pannaan menemään pitkin tietä.
Rehellisimmissä kansanlauluissa pohjalainen mies istuu sontakuorman päällä ja murehtii, lähtikö mielitietty Ruotsiin sen takia, ettei kosija ollut riittävän rikkaasta talosta.
Tunnustaa pohjalainen kyllä senkin, että pieniä puutteita on voinut olla tunteiden ilmaisussa. Ehkä hän ei osannut olla hellu. Pohjalainen small talk ja yritys yhteydenpitoon tiivistyy toteamukseen Tuokkolan viimeisen sonnin kuolemasta.
Karjalaisissa kansanlauluissa kuunnellaan Laatokan aaltoja. Köyhä karjalainen pitää kalleimpana perintönään soiton ja laulun lahjaa. Hän ei halua vaihtaa niitä maalliseen onneen.
Laulujen karjalainen on hellämielinen mutta realisti. Hän opettelee tyytymään siihen, mitä on evakkomatkallaan jaksanut mukanaan kantaa.
Heimojen erilaisuus ei ole pelkkä myytti. Tai sitten vuosikymmenien aikana sukupolvelta toiselle siirtynyttä mielikuvaa ja myyttiä on osattu ruokkia niin kulttuurissa kuin yhteiskunnassa yleisemminkin.
Karjalan ikivihreiltä kunnailta on siirrytty lauluissa nykytodellisuuteen.
Autioituvaan Pohjois-Karjalaan mennään etsimään nuoruuden tyttöystävää, vaihdetaan farkut verkkarihousuihin ja tarkistetaan, vieläkö sateenkaari päättyy nakkikioskille.
Sivukujilla kulkenut Karjalan poika ei lupaa kuuta taivaalta. Sen verran hänellä on velvollisuudentunnetta tallella, että haluaa kuitata elatusmaksut lottokupongilla.
Tämä Gösta Sundqvistin kenties suosituimman kappaleen lyriikka nostaa 2010-luvulla pintaan samoja tuntoja kuin Anna Mutanen 1940- ja 50-luvuilla.
Pohjalaisen miehen malliksi noussut Lauri Tähkä kertoo Morsian-kappaleellaan länsisuomalaisen version naisen ja onnen tavoittelusta.
Kuusitoista vuotta on mies kulkenut sormus taskussaan ja odotellut sopivaa hetkeä kosinnalle. Talo on valmis, pihakoivukin istutettu, vain morsian puuttuu.
Tällä miehellä on paineita. Hänen on lyötävä muut kilpakosijat. Hän ei vedä ylleen verkkarihousuja vaan pyhäpuvun ja lähtee pyytämään isältä tyttären kättä.
Maakuntamme väestö saa olla kiitollinen, että karjalaiset ovat tulleet elämäämme rikastuttamaan. Enkä nyt puhu vain omasta puolestani.
Itsellisyytensä ja yrittäjyytensä varaan kaikessa vannovat tarvitsevat esimerkkejä, että elämä kantaa, vaikkei kaikki aina olisikaan niin priimaa.
MAIJU LEMETTINEN