Merkittävin resurssi koulussa on opiskelija, jonka piilevän potentiaalin aktivoimisesta opettamisessa on kysymys. Asenne kaikkeen oppimiseen on tällöin yrittäjämäinen, mitä korostaa eteläpohjalainen opetussuunnitelmakin. Piilossa olevaa ei voi mitata, sitä voi vaan herätellä hereille.
Valistusaatteen vaikutuksesta vielä viime vuosisadan alussa uskottiin myös ihmisen kykyyn kasvattaa itse itseään. Ihminen kokonaisuutena oli saatettava kasvamaan 1930-luvulla (mm. Juho Hollo). Kouluoppimisen ongelmaan liittyy opitun mitattavuuden oletus.
Vakiintunut tapa mitata oppimista juurtuu fysiikan tapaan mitata muuttumatonta materiaa. Tällöin mitta-asteikot on tiedeyhteisössä kalibroitu yhteismitallisiksi. Sen sijaan ihminen sisältää tajuntaa ja merkityksiä, jotka eivät ole yhteismitallisia. Hän itse ei aina sitä tunnista tai tiedä ja ulkopuoliset eivät tunnista tai tunnusta opiskelijan mielessä olevaa tai uudistuvaa tietoisuutta. Uinuva potentiaali ei pääse aktivoitumaan. Tiedon siemen ei idä. Oppiminen ei aktivoidu, ellei idean tunnistamiseen saa apua, tukea tai kannustusta. Tällöin opetussuunnitelman korostama aktiivinen kansalaisuus saattaa jäädä toteutumatta.
Mitä ei mitata, ei voi parantaa, viittaa vallitsevaan normi- ja kriteeri-perustaiseen opetukseen ja oppimiseen. Tällöin oppimiselle asetetut tavoitteet on opetettava ja oppimiskriteerien suunnassa arvosteltava. Tällöin mitataan sitä, onko opiskelija oppinut halutut asiat, ei sitä, mitä opiskelija kokee kiinnostavana. Tällöin kokonaisohjaus jää opiskelijan itseohjautuvuuden varaan. Osaaminen saattaa jäädä kokonaan hyödyntämättä yhteiskunnassa, jos vain muottiin sopeutuminen sallitaan.
Yhteiskunnassa tarvitsemme ensisijaisesti uusia ideoita ja luovuutta niiden jatkoon jalostamiseen. Ennakointi ei mittaamalla ole mahdollista. Tärkeää on tukea kasvua (itseohjautuvuutta) kohti yhteiskuntavastuuta ja aikuisuutta.
Vielä viime vuosisadan ohjeellinen opetussuunnitelma mahdollisti joustavan opetuksen. Ohjeistus on muuttunut 2000-luvulla yhä tarkemmin säädellyksi, missä opettajan pedagogista ja sisällöllistä vapautta on rajoitettu. Myös tiedon kiinnittämistä yhteiskuntaan on ohjeistettu, mikä vaikuttaa jo oppimisen rajoittamiselta.
Monet satunnaisesti yliopistossa tai junassa tapaamani entiset koululaiset kritisoivat kouluopetusta oppimisen rajoittamisena. Oppimisen tarkat tavoitteet ja kriteerit antavat oppimista rajoittavan vaikutelman. Vielä 1970-luvulla ylioppilaskirjoituksissakin saatoin vastata aineisiin, joita ei löytynyt lukujärjestyksestä.
Kun ihminen oppii uutta, hän muuttuu ja tajuaa sisäisyydessään. Muutokseen liittyy suunta, joka oppimisessa on keskeisintä. Tavoiteltava suunta voi tarkoittaa merkittäväksi koettua oppiainetta, ilmiötä, kokeellisuuden kautta avautuvaa vielä tutkimatonta tieteen ongelmaa, yhteiskunnallista ongelmaa, kysymyksiä herättävää opitun sisältöä, tuotosta (käsin, koneella, soittimella tms.) tai tehtävää tulevaisuudessa. Suuntaan liittyy oppimisen syventäminen.
Elämän tarkoitus ja merkitys on keskeistä, kun opiskelija itse pohtii oppimisen tavoitettaan. Oppimista ohjaavat usein oppijan vahvuudet tai kiinnostuksen kohteet, yhteiskuntaa edistävät teemat tai ansiomahdollisuudet.
Painopiste nykykoulussa on siirtynyt ulkoisiin odotuksiin, arviointiin ja arvosteluun. Ikään kuin oikeasti voisimme asettaa yleisiä tavoitteita, kuten perinteisessä tieteessä on tavoiteltu. On aika siirtyä erilaisuuksien tasa-arvon aikaan, mikä tarkoittaa toiminnallisia sitoumuksia yksilöiden ehdoilla.
Sirkka Kumpula
Seinäjoki