Keskustelu kotisairaalan laajentamisesta Kristiinankaupunkiin on noussut jälleen esiin, kun Selkämeren Terveyden yleislääketieteen osaston lakkauttamista valmistellaan. Päättäjille kotisairaala näyttäytyy houkuttelevana, potilaslähtöisenä ja edullisena ratkaisuna.
Mutta todellisuus Pohjanmaan pitkien etäisyyksien kunnissa – erityisesti eteläisessä osassa hyvinvointialuetta – on aivan toisenlainen.
Kuka ehtii, ja millä ajalla? Infuusio- ja antibioottihoitoja annetaan usein 3–4 kertaa päivässä, tiputus kestää 15–60 minuuttia ja veritankkauksissa aikaa kuluu jopa neljä tuntia per pussi. Kun yksi kotikäynti tarkoittaa yli 100 kilometrin matkaa ja 1,5–2 tuntia pelkkää ajamista, hoitajan päivä täyttyy yhdestä potilaasta.
Kun matka-aika, valmistelu ja itse hoito lasketaan yhteen, yksi hoitokerta sitoo 2,5–3 tuntia. Jos hoitoja tarvitaan useita kertoja päivässä, kotisairaala ei yksinkertaisesti pysty kattamaan näitä tarpeita ilman, että muiden potilaiden hoito kärsii.
Ja potilas elää koko päivän epävarmuudessa: milloin hoitaja ehtii? Ehtiikö ajoissa?
Samaan aikaan Selkämeren Terveyden vuodeosastolla hoitajat voivat valvoa ja hoitaa useita potilaita yhtä aikaa. Tiputukset voidaan antaa turvallisesti, ja potilas saa levätä rauhassa – ilman huolta siitä, onko hoito mahdollista toteuttaa ajoissa.
Kotihoidon tehtävä ei ole hoitaa aikaa vieviä infuusioita, eikä se usein käytännössä siihen pysty.
Jos potilaalla ei ole varaa yksityisiin palveluihin – ja monella ei ole – jäävät välttämättömät arjen tuet kokonaan saamatta.
Mutta kuka silloin auttaa? Kuka vie roskat ja huolehtii hygieniasta? Kuka pesee vuodevaatteet ja eritepyykin? Kuka varmistaa, että potilas saa juotua, syötyä ja otettua lääkkeensä? Kuka pitää yllä sairaalahoidon edellyttämää puhtautta?
Lääketieteelliset kriteerit eivät kerro totuutta potilaan arjesta. Monen kodin olosuhteet eivät yksinkertaisesti mahdollista infuusiohoitojen turvallista toteuttamista – eikä ole realistista odottaa, että omaiset hoitaisivat ammattilaisten työn.
Pelko yksinolosta kuihduttaa – kuka kuuntelee? Kun ihminen ei jaksa liikkua, syödä tai juoda, yksin jääminen ei ole vain epämiellyttävää. Moni pelkää iltoja ja öitä. Kuka tulee, jos vointi romahtaa? Kelle voi puhua, kun ei jaksa enää? Kuka huomaa, jos potilas ei saa otettua lääkkeitään?
Kotisairaala ei voi vastata näihin kysymyksiin alueella, jossa matka-avun saapuminen voi kestää tuntikausia.
Elämän loppuvaiheen hoito ei saa perustua oletukselle, että kuoleva ihminen on yksin kotona.
Kunnollinen saattohoito edellyttää: läsnäoloa, osaamista, turvallisuuden tunnetta, jatkuvaa arviointia ja hoitoa.
Kotisairaala ei kykene tarjoamaan tätä – ei ainakaan syrjäkylillä, joissa välimatkat ovat pitkiä ja apu ei ole heti saatavilla. Siksi Selkämeren Terveyden yleislääketieteen osasto on korvaamaton. Se tarjoaa inhimillisen, turvallisen ja arvokkaan hoitopaikan niille, joilla ei ole mahdollisuutta olla kotona.
Päätöksenteossa unohtuu karu totuus: kaikki eivät voi asua kotona. “Kotona pärjääminen” kuulostaa hyvältä, kun sitä katsotaan budjettitaulukoista. Mutta arki ei ole taulukkoriviä. Se on: pitkiä välimatkoja, pieniä eläkkeitä, puuttuvia omaisia, jaksamisen rajoja, asumisolosuhteita, jotka eivät mahdollista hoitoaturvattomuutta ja yksinäisyyttä.
Kun nämä seikat sivuutetaan, kotisairaala muuttuu säästökeinoksi – ei hoitomuodoksi.
Kotisairaala on arvokas lisä – mutta se ei voi olla ainoa vaihtoehto. Kristiinankaupungissa ja Suupohjan alueella kotisairaala voi toimia hyvänä täydentävänä palveluna. Mutta se ei korvaa vuodeosastoa.
Jos Selkämeren Terveyden osasto lakkautetaan ja uskotaan, että kotisairaala kykenee täyttämään sen paikan, osa potilaista jää väistämättä heitteille. Päätöksenteossa on katsottava todellisuutta silmiin – ei vain paperilla hyvältä näyttäviä säästölaskelmia.