Välähdys jostakin 1970-luvun puolivälistä. Istun auton takapenkillä ja katson ulos, kun ajamme katua hitaasti ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan.
Taloja, taloja, taloja. Jonkun kohdalla vauhti hidastuu niin, että auto melkein pysähtyy.
Tätä samaa teemme joka sunnuntai. Ainakin minusta tuntuu siltä. Vanhempani haaveilevat omakotitalon rakentamisesta, ja mallia haetaan Kasperin uudelta asuntoalueelta.
Enpä silloin tajunnut katselevani samalla kotikaupunkini kasvua ja kehitystä. Todistin sitä myös Pohjassa kotini ikkunasta kerrostalon toisesta kerroksesta. Pellolle Pajuluoman ja raviradan väliin nousi uusia punatiilisiä kerrostaloja. Niihin muutti uusia luokkakavereita.
Nämä ja monet muut asiat palaavat mieleen, kun luen Aapo Jumppasen ja Sulevi Riukulehdon kirjoittamaa järkälemäistä kirjaa. Seinäjoen historiasarjan kolmas osa on saanut nimekseen Kasvun kaupunki. Se kertoo kaupunkivuosien tarinan vuodesta 1960 vuoteen 2020.
Se kertoo asioista, joista osan itsekin muistaa. Se liittää omat henkilökohtaiset muistot isojen kaupunkitason ja kansallisten tapahtumien virtaan.
Kirjan sisällössä näkyy työn tilaajan eli Seinäjoen kaupungin tahto. Teos noudattelee perinteistä pitäjähistorian kaavaa alkaen hallinnollisesta kehityksestä.
Mutta on ihmisten arkipäivääkin saatu mahtumaan mukaan. Kokemuksellisuus välittyy tarinoista, joita kirjoittajat ovat kaivaneet pöytäkirjoista ja sanomalehdistä, sekä Seinäjoen museoiden kokoelmien kuva-aarteista, joissa näkyy kaupunkilaisia leikeissään ja toimissaan.
Uuden rakentamista ja vanhan purkamista
Kasvun kaupunki on luonteva nimi, kun teos kertoo kaupungista, joka on kasvanut koko olemassaolonsa ajan joka vuosi.
Kaupunkikuvassa kasvu on tarkoittanut uuden rakentamista ja vanhan purkamista. Vanhan rakennuskannan purkaminen alkoi jo sotien jälkeen. Puutalojen tilalle tuli kivitaloja.
Muutos teki vaikutuksen asukkaaseen, joka vieraili Seinäjoella vuonna 1958, eikä ollut tuntea sitä.
"Kauniita ihmiskäsien töitä näki kaikkialla. Keskellä kauppalaa seisoi kaunis, uusi koulu ja kauan hankkeessa ollut maakuntatalo. Sitten uusi kirkko oli valmistusvaiheessa, näky oli sydäntä sykähdyttävä."
Kuvat 1950- ja 1960-lukujen Seinäjoesta kertovat, miten paljon kaupunki on sittemmin muuttunut.
"Seinäjoki ei ollut enää vain junien pysähdyspaikka tai vaatimaton kauppala, vaan rivakat askeleet veivät kohti maakuntatason palveluja", kirjoittajat tiivistävät.
On häkellyttävää, kuinka paljon 1960-luvun aikana rakennettiin pelkästään kouluja. Muutaman vuoden sisällä valmistuivat Etelä-Pohjanmaan keskusammattikoulu, Seinäjoen Tyttölyseo, Seinäjoen kauppaoppilaitos, Seinäjoen seudun yhteiskoulu, Seinäjoen ammattikoulu ja Seinäjoen teknillinen koulu.
Eikä tuossa kaikki. Samaan aikaan untuvikkoikäinen kaupunki rakensi Alvar Aallon piirtämää rakennuskokonaisuutta, josta kehkeytyi kansainvälisesti tunnettu nähtävyys.
Kun listaan lisätään paloasema ja vuonna 1971 valmistunut uusi rautatieasema, jonka alta purettiin puolen sataa vanhaa rakennusta, vauhti on ollut hengästyttävä.
Lisäksi rakennettiin katuja ja siltoja. Kaduista tehtiin leveitä, elettiinhän autoistumisen kulta-aikaa. Upan silta valmistui nykyisen lukion viereen vuonna 1970.
1970-luvun lapselle kovin juttu oli uimahalli-urheilutalon valmistuminen saman sillan kupeeseen vuonna 1977.
Kaupunkiin piti saada kerrostaloja
Heti kaupungiksi tulon alkuvuosina oli kiire rakentaa kerrostaloja. Niiden nähtiin kuuluvan kaupunkielämään, kuten eräs aikalainen kirjoitti Ilkassa 1968.
”Elämän laki toistaa itseään. Vanhan ja ränsistyneen tilalle kohoaa uusi; puhdaspintaisia ja kaunispiirteisiä, mutta kylmiä ja koruttomia kerrostaloja. Kun viimeisetkin hökkelit häviävät Puskanmäeltä, elää se vain enää entisten puskanmäkeläisten mielissä.”
Kaupunki kaavoitti ja hankki maata. Kerrostaloja rakennettiin kantakaupunkiin ja Huhtalaan, kerrostaloja ja omakotitaloja Kasperiin, josta tuli aivan uusi kaupunginosa ja tuhansien uusien seinäjokelaisten koti.
Rakentaminen sitoi maalaiskuntaa ja kauppalaa yhteen ja häivytti vähitellen sen välistä rajaa. "Syntyi paikkoja, joihin myös kaupunkiin muuttaneet saattoivat kiinnittyä", kuten historian kirjoittajat kauniisti ilmaisevat.
Nurmon kunta tarjosi tonttipulaan omia ratkaisujaan Koliinista ja Hyllykalliolta. Hyllykallion asemakaava tarjosi vuonna 1967 asuinpaikan peräti 3 000 ihmiselle, ja rakentaminen alkoi heti kiivaana. Silloin alkoi keskustelu myös kuntaliitoksesta.
Myös kauppa, pankit ja muu elinkeinoelämä osallistuivat rakennusbuumiin. Kun nykyisin seisoo Seinäjoen uudella Keskustorilla, näkee vain muutaman rakennuksen, jotka on rakennettu ennen vuotta 1960.
Joillakin keskustan tonteilla on menossa jo toinen kierros – osa kaupunkiaikanakin rakennetuista taloista on ehditty purkaa. Paraikaa odotetaan, miten käy Maakuntatalon ja 1970-luvulla vielä niin modernin rautatieaseman.
Keskukseksi maakunnan tahdosta
On historian kirjoittajilta kiinnostava päätelmä, että Seinäjoesta kasvoi Etelä-Pohjanmaan keskus maakunnan asukkaiden tahdosta ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan voimalla.
Nykymuotoista Etelä-Pohjanmaata ei virallisesti ollut ennen 1990-lukua, vaan se oli osa Vaasan lääniä. Suomenkielinen maakunta halusi kuitenkin itselleen keskuksen lähemmäksi Vaasaa ja teki sen Seinäjoesta, joka sijaitsi sopivan keskellä ja oli rautateiden risteyspaikka. Asukasluvun puolesta keskuskaupungiksi olisi voinut nousta yhtä hyvin Ilmajoki taikka Lapua.
Moni maakunnallinen järjestö siirsi pääpaikkansa Seinäjoelle. Myös valtiolta tuli vetoapua, kun Vaasan lääninsairaala siirrettiin Seinäjoelle vuonna 1931. Kauppakin kukoisti kauppalassa.
Seinäjoesta kasvoi vaivihkaa läänin kakkoskaupunki, ja EU:n myötä sen asema keskuspaikkana virallistui, kun se sai ympärilleen oman maakunnan eli suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan.
Kuitenkin kaupungiksi tullessaan Seinäjoki oli pieni, vain 15 000 asukkaan risteyskylä sisämaassa. Läänin muut kaupungit sijaitsivat rannikolla ja olivat Seinäjokeen verrattuna vanhuksia. Niistä nuorinkin eli Kaskinen oli perustettu vuonna 1785.
Lapuan hiippakunnan piispa Eero Lehtinen varoitteli kaupungin perustamisjuhlien yhteydessä kirkkokansaa kaupungistumisen turmiollisesta vaikutuksesta.
"Mitä tiheämmissä ja väkirikkaammissa taajamissa me ihmiset asumme, sitä suruttomampia meistä on vaarassa tulla, ja sitä lähempänä on yleinen villiintyminen."
Seinäjoella on ollut historian käänteissä monta kertaa onni puolellaan. Kaupunki on hyötynyt hyvinvointivaltion palveluiden rakentamisesta ja EU-jäsenyydestä.
Kaikkea ei ole silti saatu, mitä on toivottu. Oma yliopisto jäi haaveeksi, mutta sen yli päästiin. 1990-luvulla tuli monialainen ammattikorkeakoulu, ja osaamista ja koulutusta on rakennettu muutenkin omin ja maakunnan voimin.
Koko maakunnan asukasluvun kehitystä ei ole saatu kääntymään. Aina voi kysyä, olisiko kehitys ollut parempi ilman Seinäjokea ja mikä olisi ollut vaihtoehto?
Edit klo 8.55: Korjattu Maakunta Superin kuvatekstiä